Muutama viikko sitten kävelin vanhoja tuttuja katuja ja nautin auringonvalosta. Olo oli samaan aikaan sekä haikea että onnellinen. Tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin, aikaan jolloin kuljin näitä katuja päivittäin. Lähes kaikki oli ennallaan. Mitä nyt entisestä jäätelöbaarista oli tullut juustokauppa. Harmi sinänsä, sieltä kun sai ennen alueen parasta jäätelöä.

Minussa asuu menneisyys. Olen oman historiani tuotos. Elämäni asettuu osaksi maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Sen täysi ymmärtäminen on mahdotonta. Ympäröivän todellisuuden havainnointi jää aina epätäydelliseksi, keskeneräiseksi ja jopa harhaiseksi.

Ministeri Paula Risikon sanat särähtivät korvaani, kun hän taannoin kommentoi Turussa tapahtunutta puukotusta. Tekijä kun oli ministerin mukaan ulkomaalaisen näköinen henkilö.

Ihmisellä on tarve kasvaa omiin mittoihinsa. Jos tähän ei päästä, menetetään edistyksen avain. Omiin mittoihin kasvaminen on sivistymistä, joka on elinvoimaisen yksilön, yhteisön ja kansakunnan keskeisin voimavara. Ilman sivistyneitä kansalaisia ei ole kukoistavia yhteiskuntia.

Osallistuin huhtikuussa Tampereen seurakuntien järjestämään Kunnioittavan kuuntelun iltaan. Ohjelmaan kuului teeman mukaisesti kuuntelua, toisin sanoen keskustelua korvat edellä.

Tiedän tarttuvani tällä tekstillä arkaan aiheeseen. Aiheeseen, josta toisten mielestä on puhuttu jo enemmän kuin tarpeeksi.

Jumalallinen kipinä rikastaa elämän. Sen rakennusainetta on toivo. Toivo syntyy siitä, että tulevaisuus on houkuttelevasti kiehtova. Toiveikkuutta vähentää se, että hyvän elämän vaihtoehtoja ei ole.

Olen 27-vuotias tamperelainen, joka asuu yksin kerrostalossa. Sunnuntaisin katson ystävieni kanssa Netflixistä Modernia perhettä. Jaan Facebookissa kiinnostavia uutisia, ja arkeni luksusta on ostaa jonkin aikakauslehden irtonumero kaupasta. Elämäntapani puolesta kuulun irrallisten ryhmään kuten 55 prosenttia tamperelaisista.