Kolumnit 2017
Jäsenyys murroksessa – irtoaako irrallinen?
Olen 27-vuotias tamperelainen, joka asuu yksin kerrostalossa. Sunnuntaisin katson ystävieni kanssa Netflixistä Modernia perhettä. Jaan Facebookissa kiinnostavia uutisia, ja arkeni luksusta on ostaa jonkin aikakauslehden irtonumero kaupasta. Elämäntapani puolesta kuulun irrallisten ryhmään kuten 55 prosenttia tamperelaisista.
Se, että suurin osa tamperelaisista kuuluu irrallisten segmenttiin, on suuri haaste kirkolle. Miten sitouttaa toimintaan, tai edes jäsenyyteen ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti eivät odota kirkolta mitään ja jotka usein kokevat kirkon ja sen opit kaukaisiksi?
Moni kirkon toimija tuntuu ajattelevan, että irrallisesta tulee iän myötä uskollinen tai ainakin maltillinen, ja ongelma korjaantuu näin itsestään. Henkilökohtaisesti olen vakuuttunut siitä, että irrallisesta tulee vanhemmiten korkeintaan avomielinen, mutta todennäköisesti hän pysyy irrallisena. Kirkon kokoavaa toimintaa hän ei koe omakseen vuosienkaan päästä.
Kiireisestä elämästään huolimatta irrallinen arvostaa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden tunne ei kuitenkaan vaadi pysyvää, viikoittain kokoontuvaa yhteisöä, vaan yhteinen elämys saattaa riittää. Se, että laulaa täydessä Tuomiokirkossa Ultra Bran kappaletta urkujen säestyksellä. Katsoo naapuria ja hymyilee. Tuntee kuuluvansa juuri siihen hetkeen, kirkon korkean katon alle.
Irrallisten osalta laatu korvaa määrän. Yksi hyvä kokemus kirkosta tai sen toiminnasta saattaa kantaa jopa vuosia. Kyseessä voi olla esimerkiksi Syntisten veisut, Aleppon tukikonsertti, seurakunnan järjestämä iltapäiväkerho tai onnistunut kirkollinen toimitus.
Kirkko ja irrallinen kohtaavatkin useimmiten juuri jälkimmäisten yhteydessä ja tuon kohtaamisen onnistumisesta riippuu paljon. Kirkon kasvot ovat työntekijän kasvot. On tärkeää, että työntekijä ymmärtää vastuunsa ja tuon kohtaamisen merkityksen.
Kirkolle irrallisista kiinnipitäminen
on ensiarvoisen tärkeää. He ovat tulevaisuuden veronmaksajia. Älkää ymmärtäkö
väärin, en missään nimessä tarkoita, että kirkon pitäisi irrallisia miellyttääkseen
unohtaa itsensä. Muuttua sen kuitenkin pitää uskaltaa. Katsoa peiliin.
Tunnustaa tosiasiat, joista yksi on se, että ilman rahaa ei ole toimintaa –
sitä kokoavaa tai muutakaan.
Laura Karhola
Kirjoittaja on lakimies ja Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston
jäsen.