Kummius antaa mahdollisuuden

Omat kummini olivat lapsuuteni sankareita. Kummitätini oli se, joka ilmestyi yölläkin kylään, kun lastentaudit iskivät tai pikkusiskoja syntyi. Kummisetäni oli superhyvä muistamaan juhlapäiviä, ja hänen lähettämänsä paketit saapuivat aina oikeaan aikaan. Kumpikin kummeistani onnistui tuottamaan minulle tunteen siitä, että olin heille tärkeä. 

Olen saanut kuusi kummilasta, mikä on suuri kunnia. On juhlittu tunnollisesti ristiäiset ja nimenannot, konfirmaatiot ja protuleirit. Siihen se tunnollisuuteni kummina sitten onkin jäänyt. Joululahjat olen vilpittömästi unohtanut vuodesta toiseen. En muista edes niiden lasten juhlia, joilla syntymäpäivä sattuu olemaan sama.    

Siskojeni kanssa päätimme aikanaan, että toistemme lapsille emme olisi kummeja. Ajattelimme, että sukua tapaa kuitenkin, kummius voisi rakentaa lapsille laajempaakin aikuisten tukiverkostoa. Kummilasteni vanhemmat ovat ikiystäviäni, mutta elämänvaiheet ja asuinpaikat ovat säädelleet tapaamisten tiheyttä paljon. Ruuhkavuodet… No, mitä sitä selittelemään, kummiuteni on ollut kerrassaan surkea esitys.

Nyt, kun kaikki ovat aikuisia, olen kuitenkin herännyt miettimään, olisiko mahdollista vielä rakentaa kummilapsiini ihmissuhde, ja millainen se voisi olla. Kaikkia en oikein tunnekaan aikuistasolla. Tänä vuonna yritän tavata kaikki kuusi ainakin kerran, jatkossa toivottavasti useamminkin.

Ymmärrän ja hyväksyn oikein hyvin, jos kontakti ei enää aktivoidu. Ajattelen kuitenkin, että ehkä myöhässä rooliinsa pyrkivä kummitäti voisi olla jotain myönteistäkin. Kummiuteenhan on valmiiksi viritetty ystävyyden mahdollisuus, ja elämä on pitkä. Pitää vaan olla se osapuoli, joka ottaa yhteyttä.

Niille lapsuuteni sankareillekin voisin soittaa ja kysyä: mitä kuuluu.         

Hanna Suutela