Kun edes kohdattaisiin kuin ihminen

Ylikonstaapeli-isäni lähti perheemme voimin toivottamaan uudet kyläläiset tervetulleeksi. Kyläilyt toistuivat. Samoin kutsut heinätalkoisiin ja sukujuhliin.

Arastelin, mutta isä rohkaisi menemään leikkimään lasten kanssa: ”Siinä leikin tiimellyksessä parhaiten tutustut.” Ihastelin vaatteita, etenkin röijyjä, mutta vähitellen aloin nähdä ihmisiä itseään ohi hienojen asujen. Pienillä eroilla ei ollut väliä. Nyt aikuisena ajattelen, että ehkä sotalapsena olo Ruotsissa ja evakkous auttoivat isää saamaan kiinni, miltä tuntuu olla usein ei-toivottu tai aivan-liian-jotakin-muuta että edes tervehdittäisiin – tai vallan tutustuttaisiin. Isän antama esimerkki oli tärkeä.

Tampereella järjestetään valtakunnalliset romaniasiain neuvottelukuntien päivät marraskuussa. Tampereen romanityöryhmän puheenjohtajana ymmärrän, että suomalainen romaniyhteisömme on tutkimusten valossa kiistatta yksi syrjityimmistä vähemmistöryhmistämme kaikilla elämän ja yhteiskunnan osa-alueilla.

Sana romani tulee romaninkielisestä sanasta “rom”, joka tarkoittaa ihmistä. Kuitenkin kansallisen romanipäivän juhlien puheenvuoroissa toistui riipaiseva toive, että ”kun vain kohdeltaisiin kuin ihmistä”. Yhdenvertaisuutta voidaan mitata myös sillä, että yksilöllä voi mennä asioita pieleen, ilman että hänet leimataan ryhmänsä edustajana.

Uskon että eniten tehtävää on meillä enemmistöön kuuluvilla, jotta tiedostamme ennakkoluuloiset ajatusmallimme, puramme usein piiloon jäävää rakenteellista syrjintää, ja uskaltaisimme olla ihmisiä ihmisille. Kaikki syrjityt ryhmät tarvitsevat liittolaisia. Aito liittolaisuus on kunnioitusta, yhteyttä ja tietoa – halua oppia, kuunnella ja toimia. Vasta silloin yhdenvertaisuus muuttuu sanoista todellisuudeksi.