Varavaareja ja -mummoja tarvitaan

Meidän perheessämme ei vietetä äitienpäivää, koska olemme lapseton pariskunta, ja molempien äidit ovat kuolleet. Äitienpäivä muistuttaa kipeästi vaille jäämisestä, kun toivottuja lapsia ei syntynyt. Isänpäivänä marraskuussa toistuu sama tilanne.

Emme juhli kolmen polven joulua sukulaisten kanssa, vaan kaksistaan. Meiltä puuttuvat myös kaikki lapsiin liittyvät juhlat, kuten ristiäiset, syntymäpäivät sekä rippi- ja ylioppilasjuhlat. Koemme ulkopuolisuutta suhteessa lapsiperheisiin. Iloksemme saamme kutsuja heidän lastensa juhliin.

Mieheni ja minä halusimme tavata lapsia ja aloitimme vapaaehtoisina seurakunnan perhekerhoissa ja koululaisten iltapäiväkerhoissa. Siellä meitä tarvitaan varavaarina ja -mummona. Monien lasten isovanhemmat asuvat kaukana, ja heitä tavataan harvoin.

Kolmen sukupolven yhteistyö kerhoissa tuntuu antoisalta. Puuhailun lomassa ehdimme jutella lasten kanssa. Olemme välittäneet perinteitä ja kertoneet omista lapsuuden leikeistä. Mieheni on tehnyt kaarnalaivoja ja pajupillejä. Kerholaiset leipovat kanssani mielellään sämpylöitä, pullia tai karjalanpiirakoita.

Yhdessäolo kuuluu ihmisen perustarpeisiin, ja yksinäisyys vaikuttaa kielteisesti hyvinvointiin. Ihmisten tapaamiset kasvokkain vähenivät koronan aikana, ja yhteyttä pidetään nyt lyhyillä tekstiviesteillä, enää ei edes soiteta puhelimella. Vuorovaikutus on kaventunut, kun viestistä puuttuvat ilmeet ja eleet. Kasvokkain tavatessa saa kokea tulleensa nähdyksi ja kuulluksi.

Vanhemmat ovat kiireisiä työelämän paineissa. Sekä lapset että aikuiset viettävät paljon aikaa ruutujen ääressä sosiaalisessa mediassa, mutta se ei korvaa aitoa läsnäoloa ja kohtaamista. Olemme kerhoissa huomanneet, että monet lapset kaipaavat aikuisen hyväksyvää katsetta, aitoa kuuntelua ja rauhoittumista.

Lainaan piispa Mari Leppäsen sanoja: ”Jos olemme jääneet vaille rakastavaa katsetta, rakennamme hyväksyntää myöhemmin katse katseelta. Etsimme toistemme kasvoista myös Jumalan hyväksyvää katsetta.”