Hengen leipää
Uskon, en usko
Saavutin omalla uskon matkallani sen pisteen, että en oikeastaan tiennyt, miltä uskominen tuntuu. Kaikki hengellisyys tuntui yhtäkkiä liian abstraktilta ja kovin vieraalta. Aloin ajattelemaan, että ehkä “nuo jutut” eivät olleetkaan minua varten. Ehkä olin lapsuudenuskon jälkeen kasvanut ulos uskosta. Kuvittelin, että olin alkanut korkeakoulutuksen myötä ajattelemaan liian tieteellisesti ja en vain osannut enää luoda Jumalan kanssa yhteyttä.
En kuitenkaan saavuttanut rauhaa tuon lopputuloksen kanssa vaan yritin löytää hengellistä paikkaani Tampereelta, mutta se tuntui kovin vaikealta. Tuntui, että nuorison sanoin täytyisi olla mukana skenessä joko kokonaan tai sitten ei ollenkaan. En halunnut luopua muista itselleni tärkeistä asioista, jotta voisin etsiä jotain kadonnutta, jonka sopivuudesta itselleni ei ollut takeita.
Etsin ehkä itselleni vääristä paikoista ja törmäsin matkallani arvoristiriitoihin. Kuulin voimakkaista uskoon tulemisen tai vahvistumisen kokemuksista, ja tunsin ulkopuolisuutta.
Entä jos menen kirkkoon ja mitään ei tapahdu? Ei tunnu miltään?
Uskon, että yksi syistä, joka vieraannuttaa varsinkin nuoria aikuisia kauemmas uskon asioista, on kuvitelma siitä, että yhtäkkiä pitäisi tuntua joltakin, eikä edes tiedä miltä. Kärjistetyimmillään minusta on tuntunut siltä, että pitäisi suorastaan olla hurmoksessa, kokea jotakin mahtipontisen mullistavaa, jotta ymmärtäisi paremmin.
Uskoon liittyvät asiat saattavat tuntua kaukaisilta, jos viime kosketus uskoon on tapahtunut esimerkiksi riparilla. Saattaa tuntua, että kelkasta on jo tippunut, ja enää ei pääse mukaan, kun raamattu on pölyttynyt kaapissa vuosia. Vaikka kristinuskon tärkein sanoma onkin, että taivasten valtakunnan ovet ovat avoinna kaikille, yksin Jumalan armosta.
Päädyin seurakunnille töihin, ja aloin käymään seurakunnan jutuissa töiden puolesta aktiivisemmin. Yhtäkkiä paine siitä, että kirkossa ollessa tuntea suuria tunteita katosi, sillä olinhan siellä töissä. Juuri se paineen puute mahdollistikin sen, että aloin saamaan kirkollisista toimituksista uudestaan ja uudestaan aina enemmän irti.
Aluksi tutut riitit tuntuivat lohdullisilta. Tutut kappaleet toivat muistoja mieleen ripari- ja isosleireiltä. Hartaudet pakottivat hiljentymään omien ajatustensa äärelle. Yhtäkkiä olin vailla pakkoa uskoa mihinkään. Ja luultavasti siksi vahvempi kiinnostus uskoa kohtaan heräsikin.
On vapauttavaa uskoa siten, että aina ei tarvitse tuntea suuria tunteita. On uskottavampaa uskoa siten, että uskoa saa myös haastaa ja koetella älyllisesti. Ja tärkeimpänä, on helpottavaa uskoa omalla tavallaan: olemme kaikki niin erilaisiksi luodut, että miksi uskokaan olisi kaikille samanlaista?
Hilla Vuorinen toimi Tampereen seurakuntien viestintäharjoittelijana kesällä 2025.