Rukoukseni kieli on ruotsi

Sittemmin kävin suomenkielisen koulun, koska se oli lähempänä silloista kotia, ja papalle eli isälle oli tärkeää, että meillä lapsilla olisi – toisin kuin hänellä – myös vahva suomen kieli. Pappa itse oppi puhumaan suomea aikanaan vasta Karjalasta tulleilta evakoilta ja käytti vielä myöhemminkin mie- ja sie-muotoja puhuessaan suomea.

Ruotsi on äidinkieleni, joten ajattelen, rukoilen ja puhun itselleni ruotsiksi. Se tuntuu luontevimmalta varsinkin omien lasteni kanssa. Minulle on tärkeää, että lapsillani säilyisi ruotsin kieli minun perintönäni, ja siihen olen pystynyt vaikuttamaan. Tampereella on onneksi myös ruotsinkielinen koulu.

Työssäni, Tampereen aluekeskusrekisterissä, ainoana ruotsinkielisenä työntekijänä, saan useimmiten hoitaa – ja mielelläni teen – ruotsinkieliset tilaukset sekä asiakaskohtaamiset ja myös mahdolliset käännöstyöt.

Olen jo useamman vuoden ajan pitänyt kerran viikossa ruotsin keskustelutunteja Tampereen seurakuntien työntekijöille. Näin pyrin rohkaisemaan ihmisiä käyttämään maamme toista virallista kieltä, ja kenties vähennän mahdollisia ennakkoluuloja ruotsin kieltä ja suomenruotsalaisia kohtaan.

Suomenruotsalaisuus herättää minussa sekoituksen nostalgiaa, lämpöä, yhteenkuuluvuuden ja eräänlaisen ”me-hengen” -tunteen, mutta myös ylpeyttä.

Pappa ja mamma korostivat perheen ja perinteiden tärkeyttä. Äiti myös painotti hyviä käytöstapoja sekä opetti iltarukouksen tärkeyden. Usko on aina ollut minulle itsestään selvä tosiasia, joka on aina kuulunut elämääni.

Usko, kuten elämäkin, on arvokas lahja, ja sen tuoma sydämen ilo ja rauha ovat korvaamattomia. 12-vuotiaana koin voimakkaan kutsun katoliseen kirkkoon, ja tänä päivänä olen onnellinen ja kiitollinen, että saan olla Pyhän Ristin seurakunnan jäsen. Askeleeni kulkevatkin lähes päivittäin pyhään messuun.