Valoa ”vainajain maalla”

Otos on yht’aikaa synkkä ja valoisa, kaihoisa mutta toiveikas. Talven kylmyyden ohella se hohkaa lohdullista lämpöä.

Valoa kuvaan tuo ensinnäkin taivaan vaaleus. Voisiko korkeuksissa jopa leimuta revontulia? Ja ihan kuin siellä näkyisi tähtiäkin.

Kyynisempi toki sanoisi, että valotusta se vain on, ja naarmuja filmissä.

Miten vaan. Kirkkain kajo ja lempein lämpö tulevat joka tapauksessa ristien ja hautakivien juurilta, kynttilöistä, joilla rakkaille on tuotu valoa jouluyöksi.

Kuvaaja E. M. Staf on siis tallentanut pitkää perinnettä sellaisena kuin se 1930-luvulla ilmeni.

Paitsi että: asiaa tutkinut Pentti Lempiäinen kertoo, että ensimmäinen havainto joulun hautakynttilöistä on vasta vuodelta 1921, Helsingistä. Eli kuvaushetkestä vain viisitoista vuotta taaksepäin.

Ei traditio siis niin ikiaikainen olekaan, vaan kuulemma yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Mutta kuten otos todistaa, Tampereella oltiin tässä(kin) aikaisia omaksujia.

Itse asiassa Voitto Silfverhuthin mukaan Kalevankankaalle tuotiin kynttilöitä jo 1920-luvulla.

Varhaisin tiedetty tulenkantaja oli Haarlan paperitehtaan konttoripäällikkö-kirjanpitäjä Frans Oskar Koponen, joka jouluaattoisin vei elävän liekin syksyllä 1923 kuolleen puolisonsa haudalle.

Onpa ollut vaikuttava ele: keskitalvenpimeä hautausmaa ja ainokainen liekki lepattamassa, kuin joulun tähti yössä.

Ja siitä se sitten lähti.

Reilu vuosikymmen myöhemmin Aamulehti saattoi jo kertoa, kuinka ”kymmenettuhannet palavat kynttilät haudoilla loihtivat vainajain maan jouluyönä näyksi, jolla ei ole mitään vertauskohtaa”.

Vuoden 1936 pyhiä raportoiva juttu myös vahvistaa käsityksen, että tamperelaiset olivat edelläkävijöitä. Sen mukaan aatto oli toisaallakin maassa jo ”alettu omistaa yhä enemmän vainajille”, mutta juuri Tampereella tapa on ”omaksuttu aivan erikoisen laajalti ja yleisesti”.

Kun tieto kontekstista lisääntyy, kuva muuttaa merkitystään: Staf ei ikuistanutkaan vanhaa tapaa, vaan paikallisen poikkeuksellisuuden.

Ja koska käytäntö oli uusi, kehittämisen varaakin löytyi. Tuona jouluna nimittäin voimakas tuuli pääsi puhaltamaan hautausmaan uudelle puolelle niin, että tulia oli sytyteltävä moneen otteeseen uudestaan.

Nykymallinen, umpinainen hautakynttilä taitaa siis olla vähän myöhäisempi innovaatio.

Jouluyö parikymmentä vuotta myöhemmin, melko lailla täsmälleen samasta kohdasta kuvattuna. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto, kuvaaja E. M. Staf.

Lähteet: 

• Aamulehti 28.12.1936
• Lempiäinen, Pentti: Pyhät ajat (Kirjapaja 2008)
• Silfverhuth, Voitto: Kalevankangas (Tampereen ev.lut. seurakunnat 1993)