Sattumuksia kirkon kulmilta
”Jalopää” muistelee
Jalo Mäenpää teki Tampereen seurakuntien tehtävissä pitkän uran, palvellen ainakin parikymmentä vuotta Härmälässä pappistehtävissä, sitten keskusrekisterin johdossa.
Törmäsin Tammerkoski-lehdessä hänen muisteluihinsa, ja jututhan olivat mukavuudessaan varsin jakamisen arvoisia.
Mäenpää aloittaa tarinointinsa toukokuusta 1945, jolloin hän yritti löytää Härmälään paimennettaviensa luo ensimmäistä kertaa.
Tuolloinhan kaupunginosassa ei ollut vielä kirkkoa eikä seurakuntataloakaan, vaan kokoonnuttiin tilapäistiloissa: vuodesta 1933 alkaen Antinkadulta vuokratussa huoneistossa, josta 1944 siirryttiin Perkiönkadulle ylikonstaapeli Lehtosen taloon. Sinne Mäenpääkin yritti suunnata.
Polkupyöräilevä pappismies karautti ensin Rantaperkiön työväentalolle, mutta havaitsi pian erehtyneensä osoitteesta.
Lehtosten talon kohdalla oikeaan paikkaan osumisesta kertoi vain seinään kiinnitetty, rapistunut peltilevy, josta vaivoin oli luettavissa teksti ”Seurakunnan kerhohuoneisto” – tai jotain sinne päin.
Talosta oli käytössä 50–60 neliön 2 h + k, minkä vuoksi seurakuntaväen ja kalusteiden asettelussa piti harrastaa luovaa ajattelua.
Keittiö sai toimia sakaristona. Harmooni ja ”saarnatuoli”, mikä sen virkaa sitten toimittikaan, mahdutettiin viereiseen huoneeseen. Sinne sijoittuivat myös viimeisinä saapuneet seurakuntalaiset – ensimmäisinä ehtineet kun istuivat ”peräkamariin”, niin kuin perinnäistapoihin kuuluu.
Eihän nyt eturiviin sovi mennä!
Mäenpään ”vanhaksi kirkoksi” kutsuma Lehtosten talo oli käytössä vuoteen 1946, minkä jälkeen muutettiin Rantaperkiön koululle.
Seurakuntataloon päästiin kolme vuotta myöhemmin, mutta lainatiloja tarvittiin jatkossakin. Uusi sali kun osoittautui esimerkiksi koululaisjumalanpalvelusten pitoon liian pieneksi.
Ahtaus johtui siitä, että uutta sukupolvea riitti. Mäenpään mukaan Lehtosen talollakin messuja seurasi usein kaste. Elettiin todella suurten ikäluokkien syntymän aikaa.
Lapsimäärien vuoksi Mäenpää alkoi vuonna 1950 pitää heille omia jumalanpalveluksia, aluksi vain koemielessä. Vähitellen ”perhekirkoista” kuitenkin tuli traditio.
Papille itselleen innovaatio oli hyvin mieluinen, vaikka kohdeyleisö asetti erityisvaatimuksia: sanoma kun oli osattava välittää ”niin lapsentajuisesti kuin vain taitaa”.
Mäenpää taisi kuitenkin onnistua sanottavansa sovittelussa, koska tuli tutuksi paikallisen pikkuväen keskuudessa.
Härmälän kaduilla kohdatessa saattoi nimittäin päästä ilmoille hilpeän ujostelematon tervehdys: ”Kyllä mää sut tunnen, sää oot Jalopää”.
Mikko Pollari
Lähteet
- Mäenpää, Jalo: Yli 20 vuotta Härmälän pappina. Tammerkoski 8/1969
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi