Katsokaa taivaan lintuja
Missä haukka, siinä näkijä
Ihminen kuvittelee olevansa viisas, tietävänsä kaiken ja pystyvänsä vaikka mihin, mutta Luoja hallitsee luomaansa.
”Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa korkealle, levittää siipensä kohti etelää? Tahi sinunko käskystäsi kotka lentää ylhäälle ja tekee pesänsä korkeuteen?” (Job 39:29–30). Herran Jobille esittämä kysymys paljastaa sekä ihmisen että Jumalan paikan.
Jo vuoden 1642 Bibliassa viitataan tuttuun petolintuun haukkaan: ”Lendäkö haucka sinun ymmärryxestäs ja hajotta sijpens etelän käsin. Lendäkö Cotca sinun käskystäs nijn corkialla että hän teke pesäns corkeuteen.”
Nöyryyttä tarvitaan yhä
Vanhan testamentin syntyajoista luonnontieteellinen tieto ja maapallon tuntemus on kasvanut. Vaikka ihminen on onnistunut lentokoneen siivillä nousemaan haukkaa korkeammalla, elämän ja maailmankaikkeuden suuret salaisuudet ovat pysyneet arvoituksina. Jobin kirjan sanoma nöyryyden tarpeellisuudesta on siis edelleen ajankohtainen.
Teräväkyntinen, koukkunokkainen ja tarkkanäköinen haukka näkee korkeuksista pikkuisen jyrsijän, ihmisen on vaikeampi tavoittaa luonnon ja maan uumenten mysteeriä. Näin kuvaa Jobin kirja edellisessä Raamatunkäännöksessä (1933, 1938):
"Maasta kasvaa leipä, mutta maan uumenet mullistetaan kuin tulen voimalla. Sen kivissä on safiirilla sijansa, siellä on kultahiekkaa. Polkua sinne ei tiedä kotka, eikä haukan silmä sitä havaitse. Sitä eivät astu ylväät eläimet, ei leijona sitä kulje. Siellä käydään käsiksi kovaan kiveen, ja vuoret mullistetaan juuriaan myöten. Kallioihin murretaan käytäviä, ja silmä näkee kaikkinaiset kalleudet. Vesisuonet estetään tihkumasta, ja salatut saatetaan päivänvaloon."
Mutta viisaus – mistä se löytyy, ja missä on ymmärryksen asuinpaikka?” (Job 28:5–12)
Nykyisessä Raamatussa sama kohta on käännetty hieman toisin, kotka on täsmentynyt korppikotkaksi ja haukka haarahaukaksi.
"Maasta kasvaa leipä, maan uumenissa myllertää voima kuin tuli. Kallioissa on lasuurikiveä, maan hiekassa kultaa. On tie, jota ei korppikotka näe eikä haarahaukan silmä erota. Sitä eivät astele vuorten pedot eivätkä leijonat kulje sitä pitkin. Ihminen käy käsiksi kovaan kallioon ja kääntää nurin vuoret, perustuksia myöten, hän louhii tunneleita kallioon, ja niin tulevat maan aarteet ihmissilmien iloksi. Virtojen lähteetkin ihminen patoaa, tuo päivänvaloon sen, mitä ei silmä ole nähnyt."
Mutta viisaus – missä se on? Missä asuu ymmärrys?”
Haukkaa älä haukkaa
Myös profeetta Jesaja julistaa lintukielikuvilla.
”Jo alusta asti olen kertonut kaiken, mikä oli tuleva, jo ammoin ilmaissut sen, mikä ei ollut tapahtunut vielä. Näin minä sanon, ja päätöksessäni pysyn, kaiken, mitä tahdon, minä toteutan: Minä kutsuin idästä haukan, kaukaisesta maasta päätökseni toteuttajan. Minä olen sanonut sanani ja panen sen toimeen, olen kaiken suunnitellut ja saatan sen päätökseen.” (Jes. 46:10–11)
Kahden eri raamatunkäännöksen välissä lintulaji on vaihtunut, kotkasta on tullut haukka. Kuuden vuosikymmenen takaisessa suomennoksessa nimittäin ”päivänkoitosta kutsuttiin kotka ja kaukaisesta maasta mies”.
Vanhassa testamentissa Mooseksen laki määritteli epäpuhtaat eli ihmisravinnoksi kelpaamattomat eläimet. Haukka kuuluu niihin, joita ei saa haukata. Puhtaita ja saastaisia eläimiä luetellaan kolmannessa ja viidennessä Mooseksen kirjassa lähes identtisesti (3. Moos. 11:13–19 ja 5. Moos. 14:11–19).
”Inhotkaa ja karttakaa seuraavia siivekkäitä älkääkä syökö niiden lihaa, sillä ne ovat teille iljetys: kotka, hanhikorppikotka ja partakorppikotka, isohaarahaukka ja muut haarahaukat, kaikki korpit, strutsi, kehrääjä, lokki ja kaikki jalohaukat, varpuspöllö, merimetso ja huuhkaja, tornipöllö, pelikaani ja kalasääski, kattohaikara ja muut haikarat sekä harjalintu ja lepakko.”
3. Moos. 11:13–19
Harrasta haukastusta
Jo tuhansia vuosia sitten ihminen hoksasi käyttää petolintuja apunaan sekä lentävän että maassa elävän pienriistan pyytämiseen. Ensimmäiset viitteet haukalla metsästämisestä on löydetty Intiasta ajalta ennen ajanlaskun alkua. Eurooppaan haukastus levisi huomattavasti myöhemmin, ja täällä sen varhaisin kukoistuskausi oli vasta 1200-luvulla.
Ensin haukkametsästystä harjoittivat kaikki yhteiskuntaluokat, mutta keskiajalla siitä tuli herrain huvia. Harrastus saavutti huiman suosion eliitin parissa, se tarjosi oivan tilaisuuden seurusteluun komeissa puitteissa. Saalis oli lopulta sivuseikka, tärkeämpää oli rauhallinen ja hienostunut metsästys, jossa sekä haukan että haukastajan taidot punnittiin.
Metsästyksessä käytettiin eri lajeja, mutta tärkeimpiä olivat tunturi- ja muuttohaukka. Euroopassa jalohaukkojen ohella kanahaukkaa kiiteltiin keittiöissä. Oiva talousmetsästäjä saattoi tuoda perheelle tuntuvia lisäansioita.
Metsästyshaukoiksi pyydystettiin pesästä lähteneitä poikasia tai nuoria yksilöitä, jotka olivat ennättäneet oppia metsästystaidot emoltaan. Parhaat haukat tulivat pohjoisesta, muun muassa Suomen alueelta, ja meiltä niitä vietiin muualle Eurooppaan.
Arabimaissa metsästyshaukat ovat edelleen erittäin arvostettuja lintuja. Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa on kallisarvoisia lintuja varten jopa huippumoderni sairaala.
Luonnonsuojelumielessä metsästyshaukoiksi pyydystäminen on edelleen jonkinasteinen ongelma.
Keskiajalla haukkaan liitettiin myös kristillistä symboliikkaa. Lintu viittasi henkevään mietiskelijään, joka keskittyy hengellisiin kysymyksiin ja vain harvoin laskeutuu maallisten asioiden pariin.
Aikakauden maalauksissa, joiden aiheena on itämaan tietäjien käynti vastasyntyneen Jeesus-lapsen luona, palvelijat on saatettu kuvata haukat käsissään. Näin taiteilija on ilmaissut, että tietäjät ovat nimenomaan kuninkaallisia.
Totta vai tarua?
Vuosituhansia ihmismieli on kehitellyt ja kuvitellut yhtä ja toista linnuista. Muinaisessa Egyptissä yläilmoihin kurkottava haukka oli auringon vertauskuva, ja siksi hieroglyfeissä ja temppelien kuvissa auringonjumala Horus kuvattiin haukkana tai haukkapäisenä miehenä.
Muuallakin kuin Egyptissä vahva, korkealla kiitävä haukka on symboloinut taivasta ja jumaluutta, Japanissa tämän kunnian on saanut etenkin haarahaukka.
Mielenkiintoisia myyttejä on syntynyt koti-Suomessakin. Vielä 1960-luvulla maaseudulla saatettiin ”koristaa” ulkorakennuksen päätyä naulaamalla siihen surmattu haukka tai pöllö siivet levällään. Eriskummalliseen tapaan syynä oli vanha uskomus, että petolintu pitää taudit ja varkaat loitolla sekä takaa talolle hevosonnen.
”Haukanraato naulattiin ennen tallin oven päälle, että hevonen hyvin viihtyisi ja ettei mikään pahannenä pystyisi hevoseen”, tiedettiin 1930-luvulla Kaustisella.
Suomalaisessa kansanperinteessä on elänyt sellainenkin taru, että käestä tulee haukka. Loppukesällä käki lakkaa kukkumasta, koska saa ohranvihneen kurkkuunsa ja se muuttuu haukaksi!
Maaningalla uskomus on kirjattu näin (1935):
”Käki muuttuu havukaksi Marin-päivää vasten yöllä. Havukka munii ja hautoo pojat kevättavlella ja havukan pojat kukkuvat käkinä kevätkesän.”
Kuhmalahdelta on peräisin kertomus lintujen synnystä (1938):
”Kun Luoja loi lintuja, hän antoi linnuille luvan pyytää, mitä haluavat. Ensin pyysi haukka. Hän sai mitä pyysi, rohkean ja raa´an luonnon. Sitten pyysi metso. Hän sai kauniin ulkonäön. Viimein tuli rastaan ja pääskyn vuoro. Nämä pyysivät hyvää lauluääntä, ja saivat sen. Vielä jäi Jumalalle vähän ainetta, ja siitä hän loi peukalolinnun. Peukaloinen pyysi, että hän saisi mahdollisimman näkymättömän värin. Sen hän saikin.”
Kananvaras ja kirkkohaukka
Aikojen saatossa haukkalajit ovat suomalaisten suussa kulkeneet monilla nimillä. Ennen nykyaikaisen lintutieteen ja nimistön syntyä kansa nimesi siivekkäitä muun muassa niiden ulkonäön, tietyn ominaisuuden tai käytöstavan perusteella.
Ruskosuohaukka on ollut jäneshaukka ja kananvaras, niittysuohaukka harmainen suohaukka tai pienempi suohaukka. Kanahaukka on tunnettu myös havukkana, kyyhkyhaukkana, hiisihaukkana ja mettisten haukaksi. Sekä varpushaukkaa että hiirihaukkaa on pidetty poutahauckana.
Bibliassa 1642 hiirihaukka oli jo hijrihaucka. Paljon myöhemmin eli 1861 Elias Lönnrot ehdotti lajille nimiä hiirenharakka, hiirenhaukka tai hiirihaukka, käärme-latvasiipi ja kärmehaukka.
Tuulihaukkaa on kutsuttu kirkkohaukaksi, kyhkystenhaukaksi ja tornihaukaksi, ampuhaukkaa pissihaukaksi ja pikkuhaukaksi. Nuolihaukka on tuntenut nimitykset leivohaukka, poutiainen ja pääskyshaukka.
Tunturihaukan kansanomaisia nimiä ovat olleet linduhaucka, lapin-haukka ja jahtihaukka.
Maailmanennätysvauhdissa
Pienin meillä tavattava haukkalaji on ampuhaukka (Falco columbarius). Koiras on vain kulorastaan kokoinen. Erittäin taitava lentäjä lyö yhtäjaksoisesti tiheitä siiveniskuja ja liitää vain hetkittäin. Se saalistaa syöksymällä ja pystyy lisäämään vauhtiaan niin nopeasti, että kiikarilla on vaikea pysyä mukana linnun menossa.
Voimakasrakenteinen muuttohaukka (Falco peregrinus) on variksen kokoinen jalohaukka, jonka tyypillistä pesimäympäristöä ovat kalliojyrkänteet ja laajat suot. Ympäristömyrkkyjen vuoksi kanta romahti 1960-luvulla, mutta on sittemmin runsastunut. Nykyinen kannanarvio on 200 paria.
Muuttohaukan nopeus on maailmanennätysluokkaa. Pystysuorassa syöksyssä lintu voi saavuttaa lähes 400 kilometrin tuntinopeuden. Muuttohaukka pyydystää lintuja lennosta näyttävin takaa-ajoin tai humahtamalla taivaalta yllätyshyökkäyksenä saaliin kimppuun.
Iso, rotevatekoinen, melko lyhytsiipinen ja pitkäpyrstöinen kanahaukka (Accipiter gentilis) lentää hitaammin kuin moni muu petolintu. Lentävän metsäsissin täytyy salamannopeasti aistia liike, ja siksi sillä on haukaksi suuret silmät, joita se tarvitsee puikkelehtiessaan tiheässä metsässä kanalintujen perässä.
Kanahaukka pesii vanhoissa metsissä koko Suomessa, mutta on olosuhteiden pakosta sopeutunut jopa kaupunkimetsiin ja -puistoihin. Esimerkiksi Tampereen keskustassa elelee useita kanahaukkoja. Syötäväkseen ne nappaavat keskikaupungilla pääasiassa puluja.
Kanahaukka on hyvä mittari takamaitten luonnontilalle: mitä enemmän on jäljellä järeitä kuusikoita ja rauhallisia syrjämetsiä, sitä paremmin laji pärjää. Kanahaukan hyvinvointi kielii metsojen, teerien ja pyiden lukuisuudesta, mutta myös muista metsäläisistä. Päiväpetolintu saalistaa näätiä, kärppiä, varislintuja ja monia muita pesärosvoja sekä karkottaa erilaisia petoja pesäpiiriltään.
Huonona jänis- ja teerivuonna kanahaukat kasvattavat enimmäkseen koiraspoikasia, jotka vaativat niukemmin ravintoa kuin naaraspoikaset. Kanahaukkakoiras on huomattavasti pienempi kuin naaras.
Kanta arvioidaan nykyisin noin 4 300 pariksi.
Varpushaukka (Accipiter nisus) muistuttaa kanahaukkaa, mutta on kooltaan pienempi ja sen pää on suhteessa suurempi. Lennossa varpushaukka muistuttaa T-kirjainta, kanahaukka on ristinmuotoinen. Osa muuttaa talvikaudeksi Itämeren ympäristöön tai Länsi- ja Keski-Eurooppaan, osa talvehtii Suomessa. Jos näet haukan talvella, todennäköisimmin se on varpus- tai kanahaukka.
Varpushaukkaa esiintyy koko maassa, pariskuntia pesii Suomessa arviolta 5 500.
Sopeutumisen mestari
Pohjoisen asukas tunturihaukka (Falco rusticolus) on roteva, melkein kanahaukan kokoinen ja voimakas lentäjä. Erittäin uhanalaiseksi luokitellun lajin pesiviä pareja arvioidaan olevan vain noin 30.
Evoluution myötä tunturihaukka on sopeutunut ääriympäristöön, se pärjää siellä, missä muut eivät. Lintu pesii ja lepää kallionseinämillä. Kesät talvet se jahtaa tunturimaisemissa riekkoja ja kiirunoita, ruokkii niillä myös poikasensa.
”Maailman nopein vaakalento, kolmesataa kilometriä tunnissa, suunnanvaihto puolessa silmänräpäyksessä, pitkät tarttuvat varpaat, kristallintarkat silmät, kallionvärinen selkä suojana kotkan katseelta – sopeutumaa sopeutuman päälle, spesialistin äärimmäiset viritykset”, kuvaavat Pertti Koskimies ja Markus Varesvuo kirjassaan Tiesitkö tämän linnuista? (Tammi, 2012).
Muuttohaukan tapaan tunturihaukka on hurja syöksyjä. Se iskee lentävään uhriinsa niin kovalla voimalla, että saalis putoaa kuolleena maahan.
Tavallisin viljelysaukeilla havaittava tuulihaukka (Falco tinnunculus) pesii koko maassa tunturi-Lappia myöten. Ympäristömyrkyt verottivat 50-luvulta lähtien rajusti kantaa, joka on sittemmin elpynyt, etenkin runsaan pöntötyksen ansiosta. Nykyisin pareja on arviolta 7 000.
Trooppisessa Afrikassa talvehtiva mehiläishaukka (Pernis apivorus) syö nimensä mukaisesti mehiläisiä ja ampiaisia. Kun hyönteiset ovat vähissä, se käyttää ravinnokseen lintujen munia ja poikasia. Se talvehtii trooppisessa Afrikassa. Erittäin uhanalaiseksi luokitellun lajin kanta on taantunut jo pitkään.
Hiirihaukkoja (Buteo buteo) pesii meillä noin 3 000 paria. Myös hiirihaukka taantuu ja on uhanalaisuusluokitukseltaan vaarantunut. Lintu päätyy usein muitten petolintujen, variksen tai oravan vanhaan pesään, jota se sitten parantelee itselleen. Samaa kotia hiirihaukka voi sitten käyttää vuosia.
Pikkunisäkkäitä, sammakoita, linnunpoikasia ja käärmeitä syödä hiirihaukka viihtyy suurten metsäalueiden ja asutuksen rajavyöhykkeellä. Hyvinä myyrävuosina osa läntisestä kannasta talvehtii Suomessa.
Suurikokoinen ruskosuohaukka (Circus aeruginosus) on pesäpaikkansa suhteen Suomen linnuston lajeista vaativaisimpia. Kaulushaikaran ja rastaskerttusen tavoin se kelpuuttaa kotiympäristökseen vain merenlahtien tai järvenrantojen vankat, vähintään kaksimetriset ja laajat järviruokokasvustot. Ruokojen pitää kasvaa niin tiheässä ja sen verran syvässä vedessä, että supikoira ja kettu pysyvät loitolla.
Sammakoita, linnunpoikasia, hyönteisiä ja pikkunisäkkäitä saalistavan lajin edustajia on Suomessa tuhatkunta paria.
Pirjo Silveri
Kirjallisuutta:
- Häkkinen: Linnun nimi, Teos 2011
- Järvinen: Linnut liitävi sanoja, Otava 1991
- Järvinen (toim.): Pieni lintukirja. Suomalaista kansanperinnettä. SKS 2005
- Koskimies-Varesvuo: Tiesitkö tämän linnuista? Tammi 2012
- Kosonen, Rintamäki, Seppälä, Geiger: Pirkanmaan linnusto, Pirkanmaan lintutieteellinen yhdistys 2016
- Laine: Suomalainen lintuopas, WSOY 1991
- Lempiäinen: Katsokaa taivaan lintuja, Kirjapaja 1982
- Rautiainen: Sääksi Suomessa 100 vuotta (1890–1990) – historiallinen katsaus ja tutkimuksen aukkoja, Sääksisäätiö 2017
- Stott: Linnut opettajamme, Uusi tie 2007
- Väisänen: Mitä symbolit kertovat, Kirjapaja 2015
- Väisänen: Kristilliset symbolit, Kirjapaja 2011