Nisua, ohraista ja elämän leipää

”Herra, teidän Jumalanne, vie teidät siihen hyvään maahan, jossa on puroja ja lähteitä, ja jossa vedet kumpuavat maan uumenista laaksoissa ja vuorilla, vehnän, ohran, viiniköynnöksen, viikunapuun ja granaattiomenapuun maahan, oliiviöljyn ja hunajan maahan.” (5. Moos. 8:7–8)

Raamatun tekstien syntyaikaan vehnä oli tärkeä kasvi pyhän maan asukkaille. Sitä viljeltiin omaan käyttöön, jopa myyntiin ulkomaille. Eri viljalajeista vehnä mainitaan useimmin isossa kirjassa, sekä ravinnon lähteenä että vertauskuvallisesti.

Mikael Agricola käytti sanaa nisu, länsimurteille tyypilliseen tapaan. Nisu säilyi kirjakielessämme ensisijaisena nimityksenä 1800-luvulle, vasta sen jälkeen vehnä vei voiton.

Näin kirjoitti Agricola 1500-luvulla:”Mutta inhimisten maates tuli hänen vihoilisens ja kylvi ohdakkeet nisuin sekaan ja poismeni. Näin sanoo Uuden testamentin nykysuomennos:  ”Mutta kun kaikki nukkuivat, hänen vihamiehensä tuli, kylvi vehnän sekaan rikkaviljaa ja meni pois.” (Matt. 13:25)

Köyhän kansan ravintoa

Vehnä ja ohra ovat maailman vanhimpia viljelykasveja. Leipäviljana vehnä on ykkönen, se tuottaa viidenneksen ihmiskunnan energiamäärästä.

Nopeakasvuinen, aikaisin tuleentuva ja ensimmäisenä korjattava ohra pärjää vehnää vaatimattomammissa oloissa, eikä vaadi yhtä kosteaa ja ravinteikasta maata.

Mooseksen kirjassa kerrotaan kymmenestä Egyptiä kohdanneesta vitsauksesta. Yksi oli rankka raekuuro, joka vei ohran ja pellavan. Vehnä säilyi, koska myöhemmin kylvettynä se oli vasta alullaan. ”Pellava ja ohra olivat jo tuhoutuneet, sillä ohra oli jo tähkällä ja pellava nupulla.” (2. Moos. 9:31)

Mooseksen lain mukaan ensimmäiset ohrantähkät piti kaikkialta tuoda uhrilahjana Jerusalemin temppeliin. Uutisviljan päivästä ruvettiin sitten laskemaan tulevien, tärkeitten juhlien ajankohtia (3. Moos. 23).

Ohran sitkeälapakkoisia viljelymuotoja on löydetty alkukantaisen vehnän seasta 6000–7000 eKr Syyriasta, Jordaniasta, Iranista ja Turkista. Ohra oli köyhän kansan ravintoa ja hevosten rehua, ja sitä sekoitettiin usein muuhun viljaan.

Suomessa vanhimmat jyväjäänteet on noin ajalta 1500 eKr. Ohra oli myös suomalaisten päävilja 1800-luvun alkuun saakka, yhdessä nauriin kanssa se muodosti tärkeimmän ravinnon. Ruis alkoi 1700-luvulla yleistyä ja seuraavalla vuosisadalla siitä tuli ykkösviljamme.

Leivontaominaisuuksiltaan ohra ei ole vehnän veroista, koska sen jyvistä puuttuu sitkoaine.

”Jo otti ohraleipä”, sanotaan silloin, kun käy huonosti.

Vehnän monet muodot

Vehnän jyvästä 65–75 prosenttia on tärkkelystä. Siinä on myös valkuaisaineita enemmän kuin monissa muissa viljoissa.

Raamatun ajan tärkeimmät lajit olivat makaronivehnä eli durumvehnä ja heikompilaatuinen emmervehnä, josta heprealainen Raamattu käyttää nimeä kussernet, vaivaisvehnä. Molempien kantamuotona pidetään villiemmervehnää, jota Lähi-idän maissa ruvettiin viljelemään joskus 8000 vuotta sitten. Luonnonvarainen lajike ei ollut kovin satoisa. Makaronivehnää on kutsuttu myös kovavehnäksi, koska latinan ’durum’ tarkoittaa kovaa.

Silloin kun puhutaan yleisesti vehnästä, tarkoitetaan lähinnä leipävehnää, joka lienee syntynyt emmervehnän ja luonnonvaraisen heinän risteytymänä tuhansia vuosia sitten.

Pohjoisilla alueilla, myös Suomessa, emmervehnää viljeltiin jo varhain. Ammoisimmat arkeologiset löydöt ovat Turun seudulta noin ajalta 500 eKr. Lounaisesta Suomesta eteläiseen Hämeeseen on useita löytöjä ensimmäiseltä vuosituhannelta, mutta keskiajalla ne loppuvat. Vehnän vanhimmat muodot ovat maailmasta lähes hävinneet, vain durumvehnän ”sukulaista” viljellään edelleen, pääasiassa Välimeren maissa. Alkeellisista vehnälajeista se on ainoana säilyttänyt kaupallisen asemansa.

Ikivanhoihin lajeihin kuuluu myös speltti, jonka viljely on viime aikoina jopa laajentunut. Nykyinen spelttivehnä käsittää erilaisia jalosteita vuosituhanten takaisesta, alkuperäisestä speltistä.

Suomessa leipävehnän vanhimmat arkeologiset jäännökset ajoittuvat noin 300 jKr, Paimion ja Salon seuduille. Sen viljely on maassamme alkanut puoli vuosituhatta myöhemmin kuin emmervehnän.

Vielä 1800-luvulla meillä viljeltiin vehnää vain vähän, laajamittaisesti se alkoi vasta 1920-luvulla.

Tähkiä tekstiileissä

Läpi koko Raamatun vilja symboloi Jumalan sanaa ja evankeliumia. Yhdestä jyvästä kasvaa tähkä, yksi siemen monikertaistuu. Alkuaan hyvin pienestä leipoutuu lopulta leipää, jolla ravitaan suuria ihmisjoukkoja.

Sekä Vanhasta että Uudesta testamentista voi lukea samankaltaiset kertomukset ruokkimisihmeestä. Nälkäiset ravitaan Herran käskyn mukaisesti siunatuilla leivillä. Syötävää riittää, ja sitä jää vielä tähteeksikin (2. Kun. 4:38, 42–44 ja Joh. 6:8–9, 11–13).

Kristillisessä taiteessa tähkillä tai viljasta valmistetulla valmiilla tuotteella eli leivällä viitataan jokapäiväiseen leipään, runsauteen ja hyvinvointiin, mutta ennen muuta ehtoolliseen, jossa Kristuksen ruumis on Jumalan ihmisille antama leipä.

Raamatusta tutut kieli- ja mielikuvat näkyvät myös kirkkotekstiilien aiheissa. Saarnatuolin kirjaliinassa tai lukupulpetin edusvaatteessa saamme usein katsoa viljantähkää.

Elonkorjuun aika

Viljaan kiteytyy ihmisen koko elinkaari. Kylvö, kasvu ja sadonkorjuu ovat kuin syntymä, elämä ja kuolema.

Opetuksissaan Jeesus käytti paljon vertauksia. Kansalle tutun viljan avulla oli helppo avata taivasten valtakunnan salaisuutta. (Matt. 13:24–30). Siemen tarkoittaa Jumalan sanaa, kylväminen sanan julistamista, erilaiset kylvöpellot symboloivat ihmisten erilaista suhtautumista kuulemaansa. Sato puolestaan kuvaa sanan vaikutusta ihmisten elämässä.

Itseään Mestari vertasi nisunjyvään, jonka pitää kuolla kasvaakseen elämän leiväksi: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:23–24)

”Minä olen elämän leipä….se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini.” (Joh. 6:48, 51)

Uuden testamentin lopussa, Johanneksen ilmestyksessä, kerrotaan elonkorjuusta; maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta. Sato vastaa kaikkea sitä, mitä ihminen on elämässään tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Happamatonta leipää

”Egyptistä tuomastaan taikinasta he leipoivat litteitä happamattomia leipiä, sillä heidät oli ajettu pois Egyptistä ennen kuin taikina oli ehtinyt hapata, eivätkä he olleet varanneet itselleen edes matkaevästä.” (2. Moos. 12:39)

Raamatun ajan keittokirjassaan (Art House, 2009) Pirkko Jurvelin antaa israelilaisen happamattoman leivän valmistusohjeen.

5 dl täysjyvävehnäjauhoja (tai durum-jauhoja)

n. 2 dl vettä

2 rkl oliiviöljyä

1 tl suolaa

mausteeksi sipulia, valkosipulia, seesaminsiemeniä, sumakkia, iisoppia tms.

Leivo jauhoista, vedestä ja öljystä taikina. Lisää mausteet. Tee taikinasta kahdeksan pyörykkää, leivo niistä litteitä leipiä ja pistele haarukalla. Paista leipiä 250-asteisessa uunissa kymmenen minuuttia.

”Jos tahdot tuoda ruokauhrilahjaksi jotakin uunissa paistettua, tuo parhaista vehnäjauhoista tehtyjä, öljyyn leivottuja happamattomia kakkuja tai öljyllä voideltuja ohuita happamattomia leipiä.” (5. Moos. 8:7–8)

Kirjallisuutta:

Huttunen, Huikuri, Kokkonen, Muikku, Nykänen: Raamatun kasvit. Botanian tietolaari 6. Joensuun yliopiston kasvitieteellinen puutarha 1996

Häkkinen, Lempiäinen: Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Teos 2011

Jurvelin: Raamatun ajan keittokirja. Art House, 2009

Lempiäinen: Kuvien kieli. WSOY 2002

Suomela, Louhivuori, Järvinen: Viinitarha viheriöi. Raamatun maan kasveja. SLS 1996

Väisänen: Kristilliset symbolit. Ikkuna pyhään. Kirjapaja 2011

Väisänen: Mitä symbolit kertovat. Taidetta pintaa syvemmältä. Kirjapaja 2015

Pirjo Silveri