Aistien ilottelua raamatullisilla yrteillä

Jo Raamatun syntyaikoina muun muassa anista, laakeria, kuminaa, korianteria, kanelia, inkivääriä, minttua, sahramia, iisoppia ja salviaa osattiin käyttää mausteena, hajusteena tai lääkinnässä. Pyhän maan luonnossa monia nykyisiä hyötykasvejamme kasvoi villinä.

Taivaan mannaa

Porkkanan ja persiljan sukulainen korianteri on maailman vanhimpia tunnettuja mauste- ja lääkekasveja. Sitä on löydetty Pompeijin raunioista ja faaraoiden haudoista.

Toisen Mooseksen kirjan mukaan taivaasta satanut manna piti Egyptistä pakoon lähteneitä hengissä autiomaassa. Mitä tuo korianterin siemeniltä näyttänyt ruoka oli? Tutkijoita asia on kautta aikojen kiinnostanut, ja selityksiä on useita. Täyttä varmuutta erämaavaelluksen valkeasta mysteeristä ei kuitenkaan ole saatu.

”Israelilaiset antoivat sille ruoalle nimeksi manna. Se muistutti korianterin siemeniä, mutta oli valkoista.” (2. Moos. 16:31)

Kaikki korianterikasvin osat ovat syötäviä. Murskattujen siementen – tarkkaan ottaen hedelmien – maku on sitruunamainen tai appelsiinimainen, joka tapauksessa hyvin erilainen kuin lehtien, joten ruoanlaitossa näitä ei voi korvata toisillaan. Siemenistä uutetulla korianteriöljyllä on maustettu makeisia ja leivonnaisia, ja sitä on käytetty saippua- ja hajuvesiteollisuudessa.

Voimakastuoksuinen korianteri kuuluu itseoikeutettuna aasialaiseen keittiöön. Koko kasvi hyödynnetään, juuretkin jauhetaan curryihin. Vietnamilaisessa, thaimaalaisessa ja meksikolaisessa ruoassa suositaan lehtiä, hedelmät (siemenet) ovat tyypillisiä kiinalaisen, intialaisen ja japanilaisen keittiön mausteita.

Suomen oloissakin korianteria on helppo kasvattaa. Sen tuoreet lehdet sopivat monenlaisiin ruokiin, salaatteihin, muhennoksiin, keittoihin. Lämpimään ruokaan korianteri lisätään vasta valmistuksen loppuvaiheessa. Lehtiä voi myös kuivata, jolloin maku miedontuu.

Terävöittää ajattelua?

Jeesus käyttää tilliä, minttua ja kuminaa esimerkkinä vähäpätöisestä asiasta:

”Te maksatte kymmenykset jopa mintuista, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä on laissa tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden.” (Matt.23:23)

Uutta testamenttia suomentanut Mikael Agricola lainasi ruotsista sanaa ja puhui tillistä dillinä.

Jo 5000 vuotta sitten tillillä yritettiin taltuttaa päänsärkyä, myöhemmin sen uskottiin parantavan muun muassa ruoansulatusta. Ruokien maustamisen lisäksi kasvia on hyödynnetty ainesosana kosmetiikassa, suitsukkeissa, lemmenyrttinäkin.

Latinankielinen lajinimi graveolens tarkoittaa pahanhajuista. Voimakkaan tuoksun takia tilliä on pidetty taikakasvina, jonka on uskottu terävöittävän ajattelukykyä (Häkkinen-Lempiäinen: Aaloesta öljypuuhun, Teos 2011).

Tilli on kotoisin Välimeren maista ja Lähi-idästä, Pohjois-Euroopassa sitä alettiin viljellä 1600-luvulla. Tosin esimerkiksi Turun keskiaikaisista 1300–1400-lukujen kerroksista on jo löytynyt tillin siemenjäänteitä, samaan tapaan kuin Pohjolan muista vanhoista kaupungeista, joiden kautta hansakauppiaat kulkivat.

Nöyrä iisoppi

Entä sitten iisoppi (Hyssopus officinalis), jonka Agricola 1500-luvulla kirjoitti yhdellä i:llä eli isoppi? Maustekasvin nimi on useissa kielissä samantapainen, ja se pohjautuu hyväntuoksuista tarkoittavaan heprean sanaan ”ezop”. Ominaisuuksiensa takia iisoppia on meillä kutsuttu Pohjolan laventeliksi.

Psalminkirjoittaja sanoo: ”Jumala ole minulle armollinen hyvyydessäsi, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi.” (Ps 51:1,9)

Kun Raamatussa viitataan iisopin puhdistaviin ja parantaviin vaikutuksiin, silloin ei välttämättä tarkoiteta nykyisin tuntemaamme iisoppia, vaan mahdollisesti jotakin meiramilajia.

Monivuotisen iisopin kasvutapa on pensasmainen, pysty ja tuuhea. Varsi kovettuu vanhemmiten puumaiseksi. Etenkin kukkiessaan iisoppi tuoksuu voimakkaasti, kukat ovat yleensä sinisiä, mutta vaaleanpunaisia ja valkoisia muotojakin on. Iisoppi on Lähi-idän yleisimpiä rohto- ja maustekasveja. Se kasvaa kivikkoisilla mailla Galileassa, Samariassa ja Juudeassa, menestyy jopa Negevin ja Siinain vuorilla.

Juutalaisessa perinteessä setri edustaa ylpeyttä, iisoppi sen vastakohtaa eli nöyryyttä. Setripuu elää vanhaksi, mutta vaatii menestyäkseen hyvää maata ja runsaasti sadetta. Setristä saa arvokasta rakennusmateriaalia, jota myös Salomo käytti temppelissään. Iisoppi taas tyytyy vähään, pärjää vaikka kivikossa, mutta on silti hyödyllinen, sekä ravintona että rohtona.

Suun ja silmän iloa

Syötävää ja silmäniloa tarjoava iisoppi sopii yrttitarhaan ja ryytimaalle, mutta myös koristekasviksi perennapenkkiin tai kivikkoryhmään. Kasvualustansa suhteen kasvi on vaatimaton, mutta lämpöä ja valoa se kaipaa. Eteläisessä Suomessa iisoppi talvehtii hyvin.

Alun perin iisopilla maustettiin veriruokia ja häivytettiin liharuoista rasvan makua. Sen kuvaillaan tuovan ruokiin pippurimaista, kirpeää aromia. Ennen kukintaa kerätty tuore iisoppi maistuu miedommalta ja pehmeämmältä kuin myöhemmin noukittu ja kuivattu. Silloin karvaus nousee herkemmin esiin.

Monipuolinen hyötykasvi maustaa keitinliemiä, kastikkeita, riista- maksa- ja makkararuokia, mutta myös erilaisia kasvisruokia, keittoja, muhennoksia, laatikoita, yrttivoita. Varo ripottelemasta sitä liian ronskilla kädellä, jottei ruuastasi tule kitkerää! Kauniita kukkia voit käyttää ruoka-annosten koristeena.

Iisoppi on myös maineikkaan ranskalaisen Chartreuse-liköörin ainesosa. Munkkien alun perin kehittämän juoman resepti on salainen, ja iisoppi yksi sen yli sadasta maunantajasta. Pohjoismaihin iisoppi levisi aikanaan luostaripuutarhojen kautta. Suomessa sitä on viljelty 1600-luvulta asti.

Raamatullinen kasvi ilahduttaa ihmissilmää, ja siitä iloitsevat perhoset ja mehiläiset. Mettä keräävät hyönteiset pörräävät mielellään hennoissa kukissa heinäkuusta syksyyn. Iisoppi on myös oiva karkotekasvi, esimerkiksi kaalien likellä tai seassa se torjuu tehokkaasti kirvoja ja perhostoukkia.

Kun kotipuutarhaansa kerran kylvää iisoppia, myöhemmin sitä tuskin tarvitsee enää siemenestä lisätä. Emotaimen ympäristöstä löytyy lähes takuuvarmasti pikkutaimia seuraavina vuosina.

Kahden pääsiäisen kasvi

Raamatussa iisoppi kytkeytyy sekä Vanhan testamentin että Uuden testamentin pääsiäiseen.

Kun Mooseksen johtama erämaavaellus kohti luvattua maata oli alkamassa ja vapautuminen Egyptin orjuudesta käsillä, viimeisenä iltana ennen matkan alkua Herra antoi israelilaisille käskyn. Jokaisen perheenpään piti teurastaa karitsa ja sivellä sen verta ovenpieliin.

”Mooses kutsui koolle kaikki Israelin vanhimmat ja sanoi heille: ”Ottakaa kukin lammas tai vuohi perhekuntaanne varten ja teurastakaa se sitten pääsiäisuhriksi. Ottakaa sitten kimppu iisoppia, kastakaa se vatiin laskettuun vereen ja sivelkää verta oven kamanaan ja molempiin pieliin.” (2. Moos. 12)

Yöllä vitsauksista viimeinen, kuolema, kulki maan halki ja surmasi kaikki Egyptin esikoiset, mutta säästi karitsan verellä merkityt talot. Tästä tuli pääsiäisen (pesah) ensimmäinen juhlinnan ja muistelun kohde. Pelastumisen perustana oli usko Jumalan sanaan ja ihmetekoihin. Hepreankielinen pesah merkitsee ’kulkea ohi’.

Kun Uudessa testamentissa yrttitarhasta kävi sitten polku Golgatalle, iisopilla oli taas tärkeä rooli, suuren jumalallisen logiikan mukaisesti. Jeesus vuodatti verensä, jotta rangaistus ohittaisi ihmiskunnan. Jeesus oli myös virheetön ja tahraton, aivan kuten pääsiäiskaritsalta edellytettiin. Merkitsemiseen tarvittiin uhri ja vereen sivelty iisoppikimppu.

Evankelista Johannes kirjoittaa:

”Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo´on päässä Jeesuksen huulille.” (Joh. 19:28–29)

Todennäköisesti kyse ei ollut mistään ruo´osta vaan iisoppikimpusta, jonka päähän painettu kostea sieni annettiin Jeesukselle.

Pitkäperjantain tapahtumat punoutuvat Vanhan testamentin pääsiäisen, pesahin, vastaaviin tapahtumiin. Raamatun pienet yksityiskohdat paljastavat paljon, piskuisen iisoppikimpun mainitseminen viittaa Jeesuksen nöyryyteen ja korostaa sitä.

Pirjo Silveri

Kirjallisuutta:

Huttunen, Huikuri, Kokkonen, Muikku, Nykänen: Raamatun kasvit. Botanian tietolaari 6. Joensuun yliopiston kasvitieteellinen puutarha 1996

Häkkinen, Lempiäinen: Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Teos 2011

Jurvelin: Raamatun ajan keittokirja. Art House, 2009

Lempiäinen: Kuvien kieli. WSOY 2002

Suomela, Louhivuori, Järvinen: Viinitarha viheriöi. Raamatun maan kasveja. SLS 1996

Väisänen: Kristilliset symbolit. Ikkuna pyhään. Kirjapaja 2011

Väisänen: Mitä symbolit kertovat. Taidetta pintaa syvemmältä. Kirjapaja 2015