Kirkon on mentävä armo edellä
Oliko Jeesus Jumala vai ihminen? Uskonkysymykset ovat pohdituttaneet piispa emeritus Wille Riekkistä läpi hänen pappeutensa. Mietinnän pohjalta on toistaiseksi syntynyt kaksi kirjaa.
Tänä vuonna ilmestyneessä Valo ja pimeys -kirjassaan hän esittää, miksi kristinuskon täytyy muuttua välttääkseen näivettymisen, ja toisessa, mihin suuntaan uudistukset pitäisi kohdistaa.
Tiedotusvälineissä esiin tulleet ajatukset olivat liikaa joukolle kirkolliskokousedustajia, jotka julkilausumassaan toivoivat piispojen kumoavan oudoiksi nimeävänsä väitteet.
Riekkinen pohjaa pohdintansa Raamatun historian tutkimukseen, joka on muun muassa osoittanut evankeliumien syntyneen eri aikoihin ja olleen osoitettu eri kuulijakunnille.
– Raamattu on tässä mielessä ihmiskätten tulosta. Sitä on muokattu milloin valtapyyteistä, milloin uskonnollisista syistä tai hallitsemisen halusta, toteaa Riekkinen.
Hän myöntää kirjoissaan olevan näköaloja, joiden kohdalla moni rypistää kulmiaan.
– Mutta täytyy ottaa huomioon, etten esitä näitä totuuksina, vaan nostan esiin asioita, joista minun mielestäni kirkossa pitäisi pystyä keskustelemaan vapaasti.
Piispat eivät ole toistaiseksi vastanneet 28 kirkolliskokousedustajan esittämään haasteeseen. Riekkinen sanoo itsekin toivovansa kannanottoa, vaikka tuota julkilausumaa ei olekaan hänelle toimitettu.
Tieto ja usko
Aiemmankin teoksen, Kirjain vai henki (Teos 2023), lähtökohtana on, että Raamattua on aina tulkittava.
– On joukko ihmisiä, joille kirjaimellinen tulkinta on tutuinta. Joille tämä riittää, sanon, että onnea matkaan. Mutta entistä enemmän on tämän päivän ihmisiä, jotka toteavat, että täytyy päästä syvemmälle Sanaan. Tässä auttaa metaforinen eli vertauskuvallinen uskontulkinta.
– Fundamentalismi missä tahansa uskonnossa on vaarallinen. Tämä näkyy esimerkiksi USA:ssa presidentti Trumpin taustalla myllertävässä kristofasismissa, jossa toivotaan pikaista maailman loppua ja uskovien tempaamista taivaaseen.
– Jo varhaiset kristitytkin odottivat pian koittavaa maailmanloppua, mutta he erehtyivät kerta toisensa jälkeen odotuksissaan. Tuota erhettä ei kannata toistaa.
Pitää siis uskaltaa mennä kirjoitusten taakse, jättää jotkut asiat sikseen ja keskittyä nyt elettävään elämään.
Valo ja pimeys (Teos) -kirjassa Riekkinen huomauttaa, ettei tieto ole uskon pahin vihollinen, päinvastoin.
Entä jos oppimamme uskomusjärjestelmä siirrettäisiin hetkeksi syrjään, Riekkinen kysyy. Hän näkee valopilkkuja tutkimuksen saralla.
– Ei vaadita, että ollakseen kristitty pitää omaksua antiikkinen maailmankuva, 2000 vuotta vanhat uskonnolliset näkemykset ja 300-luvun uskontunnustukset sellaisenaan.
– Kun meidät on opetettu ajattelemaan tietyllä lailla, vaatii uskonhyppyä ajatella asioita uudesta näkökulmasta, keskustella, käydä dialogia ja perustella, miksi näen asian näin, ja todeta, että voi sen noinkin ajatella.
– Ja minä väitän, että silloin alkaa tapahtua myönteisiä asioita! Virtaavat vedet lähtevät liikkeelle, raikkaat lähteet rupeavat pulppuamaan, Riekkinen innostuu.
Töissään ulkomailla hän havaitsi, että eri puolilla maailmaa vallalla ovat monet erilaiset kristinuskon opit.
Rakkautta kaikissa sateenkaaren väreissä
Kirjaimellisesti Raamattua lukeville hän toivoo henkistä avartumista, esimerkiksi evoluution ja luonnon monimuotoisuuden ottamista vakavasti.
– Tämä koskee myös ihmiskuvaa, jonka parissa kirkko tekee työtään.
Keskusteluissa erään luonnontieteeseen perehtyneen ystävänsä kanssa Riekkinen on tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei ole kahta samanlaista ihmistä – myöskään seksuaalisuuden suhteen.
– Jokainen on erilainen, ja tämähän on luomistyön rikkautta. Sen takia sellaisissa herätysliikkeissä, joissa asetetaan ehtoja armolle, on mukana ihmisen vallankäyttöä.
– Emme myöskään ole ottaneet Paavalin karismaoppia tosissaan. Sen mukaan jokaisella ihmisellä on annettavaa ja rakennettavaa Kristuksen ruumiin eli kirkon rakennukseksi. Ketään ei tule väheksyä ja syrjiä.
– Kirkko ei saa olla ahtaasti ajatteleva laitos, vaan sen pitää nähdä oma hengellinen tehtävänsä. Nyt pidetään kynsin hampain kiinni esimerkiksi vihkioikeudesta. Se kuuluu kuitenkin maalliselle esivallalle, joten miksi emme antaisi valtion hoitaa vihkimiset.
Sen sijaan kirkon tehtävänä on siunata kaikkia liittoja ja ihmisiä, jotka sitä pyytävät, eikä asettaa sille rajoja, Riekkinen linjaa.
– Ei pidä sanoa, että ”kun muutut, niin sitten siunataan”.
"Rakkauden saarna ja välittämisen kulttuuri avaavat nytkin sydämet todellisuudelle, joka on paljon valtavampi kuin mitä mitkään ihmissanat pystyvät kuvailemaan." (Valo ja pimeys, Teos, 2025)
Jos maine, valta ja kiiltävät esineet alkavat kiinnostaa kirkkoa liikaa, eksytään vallankäytön sokkeloihin.
– Kirkon pitäisi mennä julistuksessaan ihminen ja armo edellä.
Lihoineen ja luineen?
Valo ja pimeys -kirja päättyy hahmotelmaan uudesta uskontunnustuksesta.
– Sitä ei ole tarkoitus opetella ulkoa, vaan se osoittaa suunnan, johon oma uskoni tänä päivänä minua vie. Ei ole tarkoitus tinkiä Jeesuksesta tai Jumalasta, mutta ne tulee ymmärtää uudella tavalla.
Raamatun kirjoittajat tekivät tekstinsä oman aikansa totuuskäsitysten, maailmankuvan ja uskomusjärjestelmän puitteissa.
– Esimerkiksi paholaisen hahmo tuli mukaan Raamattuun vasta 100-luvulla ennen Kristusta. Samalla mielikuvitukselliset opit demoneista antoivat mahdollisuuden selittää ympärillämme olevaa pahuutta. Sen etsimiseen riittää kuitenkin jo vilkaisu peiliin.
Riekkinen huomauttaa taipumuksen pahaan olevan meissä niin voimakas, että se pitää huolen itsestään. Sen sijaan kannattaa ruokkia taipumusta hyvään. Puhe personoidusta paholaisesta onkin yritys ulkoistaa paha. Näin selitettäessä ei tarvitse kohdata sitä pahuutta, joka on meissä itsessämme.
"Ihmisessä on aina valoa ja pimeyttä…Uudestisyntyminen – siirtyminen pimeydestä valoon ja uuteen elämään – on kuitenkin uskon antama, aina uusiutuva mahdollisuus tuntea tilansa ja tehdä parannus." (Valo ja pimeys, Teos, 2025)
Alun pitäen Vanhaan testamenttiin ei kuulunut askarrella myöskään kuoleman jälkeisen elämän kanssa. Vasta maanpakolaisuusajan jälkeen 200-luvulla eKr. opit taivaasta ja helvetistä, viimeisestä tuomiosta ja ylösnousemuksesta löysivät tiensä juutalaiseen uskonnollisuuteen.
– Erityisesti fariseukset olivat tämän uskonsuunnan kannattajia; saddukeukset eli Jerusalemin papisto puolestaan ei näitä hyväksynyt Jesuksen aikanakaan. Varhaiset kristityt tulkitsivat Jeesuksen ylösnousemuksen edellä mainitussa farisealaisessa valossa. Itselleni se on metafora.
– Monet ajattelevat ylösnousemuksesta, että ihmisten ruumiit nousevat ylös. Paavali sanoisi, että se on järjetöntä (ks. 1. Kor 15). Ei ylösnousemus tarkoita, että ruumiit nousevat ylös, lihoineen, nahkoineen ja tekonivelineen, vaan se merkitsee uutta asiain tilaa, uutta tiedostamista, jossa tajutaan Jumalan tahto tätä nyt elettävää elämä varten. Se vie Jeesuksen seuraan ja seuraamiseen.
"…ylösnoussut, elävä Kristus on palannut, hän on jo keskellämme." (Valo ja pimeys, Teos, 2025)
Jumalakuva avartuu
Riekkisen jumalakuva onkin vähitellen avartunut.
– Entisessä teistisessä jumalakuvassa Jumala ajatellaan jonkinlaiseksi olennoksi, joka silloin tällöin puuttuu maailman kohtaloihin, mutta ei esimerkiksi lopeta Ukrainan sotaa tai Gazan kansanmurhaa. Se kun on meidän ihmisten tehtävä: viljellä ja varjella luomakuntaa.
Riekkisen esittelemässä pan-en-teistisessä jumalakuvassa Jumala on läsnä kaikessa.
– Hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Jumala ei ole joku olento jossain tuolla ylhäällä, vaan se dynaaminen alkuvoima, energia, joka pisti tämän evoluution alkuun. Sen takia Jumala on rakkauden ja olemisen lähde, ihan meidän lähellämme, sisimmässämme ja keskuudessamme. Tuon hengen pitäisi saada uudistaa ja valloittaa meidät. Siihen liittyy Pyhän Hengen työ meissä.
Riekkisen mielestä tällainen jumalakuva avaa näkemystämme sekä luomisesta, Jumalasta että ihmisen osasta.
"Jos joku sanoo, millainen Jumala on, hän puhuu omista mielikuvistaan tai jonkun uskonyhteisön vakiintuneista näkemyksistä." (Valo ja pimeys, Teos, 2025)
Ensi vuonna 80 vuotta täyttävällä Riekkisellä on takanaan 53 vuoden pappisura. Uskon asioita hän muistaa miettineensä kouluvuosista asti.
– Jo opiskeluaikana piirsin vihkoihini kysymysmerkkejä, mutta en oikein uskaltanut kysyä piispoilta ja professoreilta. Eläkkeellä on ollut aikaa ajatella, ja nyt olen purkanut kysymyksiä näihin kahteen kirjaan, jotka toivon mukaan ovat trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Halusin saada selville, mitä itse pohjimmiltaan ajattelen näistä perimmäisistä kysymyksistä.
Kolmannen osan on tarkoitus käsitellä Jeesuksen elämää.
– Jos Jumala suo, se jonain päivänä ilmestyy.
Tienä Jumalan luo
Oliko Jeesus Jumala vai ihminen? Tämä oli yksi jo opiskeluaikoina kiusanneista kysymyksistä.
– Jeesuksen julkinen toiminta oli hyvin lyhyt, ja siitä tiedetään lähteistä, jotka on kirjoitettu 40–70 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Muistikuvat rikastuivat vähitellen, ja profiili nousi. Johanneksen evankeliumissa – joka on kirjoitettu noin vuonna 100 jKr. – Jeesus on jo Jumala.
– Itse katson, että Jeesus on tien näyttäjä, profeetta, parantaja, viisauden opettaja ja tie Jumalan luo. Tien osoittajana ja tienä hän on kristityille erittäin tärkeä, joskaan ei ainut.
"Jo Uudessa testamentissa on havaittavissa teologisia kehitystrendejä, joissa profeetallisesta Jeesus-hahmosta paisui messiashahmo" (Kirjain vai henki, Teos, 2023)
Uusi testamentti ei ole Jeesuksen sanojen kokoelma, vaan se sisältää myös näkemyksiä siitä, miten ensimmäiset evankelistat ne selittivät.
– Sen vuoksi meillä on neljä toisistaan poikkeavaa evankeliumia. Toisella vuosisadalla jKr. tämä säröily häiritsi Tatianusta, joka teki niistä harmonisoinnin. Kirkko ei sitä hyväksynyt, vaan piti kiinni neljästä vanhimmasta ja hyväksi havaitusta evankeliumista.
Samalla torjuttiin kymmeniä apokryfisiä evankeliumiversioita, kuten Tuomaan, Marian, Pietarin, Juudaksen ja Totuuden evankeliumit. Katsottiin, että myöhäsyntyisissä versioissa mielikuvitus oli päässyt liian pitkälle.
– Uuden testamentin teksteistä paljastuu tarpeeksi, että Jeesuksesta voidaan puhua sekä historiallisena henkilönä, viisauden opettajana, ihmeiden tekijänä että vapahtajana. Hän opetti luottamaan kaikessa Jumalan huolenpitoon.
– Kannattaa siis edelleen pyydellä, että ”neuvo minulle tiesi, opeta minulle polkusi”, hän lainaa psalmia 25.
Kirjoistaan Riekkinen on saanut myönteistä palautetta etenkin Raamatun selitysopin eli eksegetiikan asiantuntijoilta. Yllättävän paljon ruusuja on tullut myös tavallisilta suomalaisilta, milloin kauppakeskuksessa, milloin torilla tai kesäjuhlilla. Toki risutkin ovat tulleet tutuiksi.
– Yleensä negatiivinen palaute perustuu täysin erilaiseen vakaumukseen. Mutta vakaumuksistakin pitää voida keskustella.
Luontoa ja liikuntaa
Vuonna 2020 Riekkinen palkittiin liikuntakulttuurin ja urheilun hyväksi tehdystä työstä opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämällä ansioristillä.
Hän oli Kirkon liikunta- ja urheiluneuvottelukunnan puheenjohtaja vuosina 2008–2012. Riekkisen piispantarkastuksiinkin liikunta kuului. Hän on toiminut aktiivisesti NMKY-liikkeessä, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, esimerkiksi Euroopan NMKY:n hallituksessa ja NMKY:n Maailmanliiton eksekutiivikomiteassa.
– Namikassa ihminen ymmärretään kokonaisvaltaisesti: ruumis, sielu, henki. Jos meistä riippuu, noista kaikista kannattaa pitää hyvä huoli.
Lajeista sydäntä lähinnä ovat jalkapallo ja jääkiekko, joita Riekkinen on valmentanut pitkään. Henkisenä valmentajana hän toimi muun muassa KuPS-Volleyssä 90-luvulla.
– Purjehduksesta on kuitenkin ainut SM-mitali, Riekkinen vinkkaa pilke silmäkulmassa.
Emerituspiispa on eränkävijä ja pystykorvan kanssa metsästäjä. Erävesillä liikkuukin yhdessä Seppo Sirkan kanssa valmisteilla oleva kirja.
– Luontoa minä rakastan. Metsästys on mitä parhainta luonnonsuojelua, kun se tehdään sovitulla tavalla, kiintiöitä noudattaen.
Vehka Kurjenmiekka totesi taannoin kolumnissaan, että Jeesuskin voisi istua Mannerheimintiellä (Kirkko ja kaupunki, 9.6.2025).
– Elokapinalla on vahva viesti. Toimintamuodoista voidaan toki keskustella, mutta voi olla, että jos mikään muu ei auta, on aika tehdä jotain radikaalia mutta rauhanomaista, Riekkinen miettii.
Sen avulla saadaan planeettaamme koskeva huoli tehokkaasti esille.
– Ihmisen kannattaa pitää itsestään ja läheisistään hyvä huoli, mutta tuon huolenpidon tulee kohdistua myös koko luomakunnan tilaan. Sille on tilausta juuri nyt!
Teksti: Asta Kettunen
Riekkistä voi tulla tenttaamaan Tampereen kirjafestareille marraskuun viimeisenä viikonloppuna. Tuolloin 29.11.2025 hän puhuu myös Uskonklubin tapahtumassa Aleksanterin kirkon kryptassa kello 18–20. Tilaisuutta isännöi Jussi Holopainen.
Uusi uskontunnustus:
Me uskomme yhteen Jumalaan, Hyvyyden voimaan ja
Rakkauden Lähteeseen,
elämän antajaan ja kaiken ylläpitäjään,
joka kutsuu meitä työtovereinaan viljelemään ja varjelemaan
luomakuntaa
ja tekemään siitä entistä siedettävämpi ja armollisempi
paikka
elää ja asua.
Me tarvitsemme hänen johdatustaan, voimaansa ja rakkauttaan,
jotta osaisimme vahvistaa
meissä olevaa taipumusta hyvään niin,
että käytämme koko olemustamme,
älyämme ja sydäntämme
saamamme tehtävän hoitamiseen.
Me uskomme Jeesukseen Kristukseen,
veljeemme ja tien näyttäjään Jumalan luo,
joka elää keskellämme ja sisimmässämme.
Hän opettaa meitä välittämään lähimmäisistämme niin,
ettemme kiellä myötätuntoa ja apua keneltäkään
–Wille Riekkinen eli Vilho Heimo Juhani Riekkinen, syntynyt vuonna 1946 Varpaisjärvellä Savossa.
Juho-Pekka Rantala haastattelee Wille Riekkistä Yleisradion Itse asiassa kuultuna -ohjelmasarjassa.