Keskustelun vaikea ja välttämätön tie
– Mitä tiukempaa yksimielisyyttä vaaditaan, sitä enemmän syntyy jakolinjoja, toteaa Tampereen emerituspiispa Juha Pihkala. Tuore muistelmateos korostaa keskustelua eri tavoin ajattelevien kesken.
Muistelmat kuljettavat lapsuudesta Tampereen Härmälässä piispan tehtävään. Pitkän työuran vaiheet kertovat samalla kirkon historiaa.
60-luku ja kirkon sisäinen jakautuminen
Teologian opiskeluun nuoren miehen veivät ennen kaikkea hyvät kokemukset Tampereen seurakuntien nuorisotyössä.
Opiskeluvuosina 60-luvulla yhteiskunnallinen keskustelu kiihtyi, ja radikalisoituminen synnytti vastakkainasettelua myös kirkossa. Keskustelu kristillisen ylioppilasliikkeen sisällä repi vähitellen eri tavoin ajattelevia omiin leireihinsä.
– Voisi sanoa, että kaksi politisoitumista törmäsi toisiinsa, aiempi oikeistolainen ja uusi vasemmistolainen. Olisin monen muun tavoin toivonut, että eri kannat keskustelevat ja yrittävät löytää jotakin yhteistä pohjaa. Mutta siinä ei onnistuttu, ja se näkyy tänäänkin, sanoo Pihkala.
Työkokemus piispan eväänä
Juha Pihkalan työura valmisti häntä vuosien 1997-2008 piispakauteen Tampereen hiippakunnassa. Vuosia seurakuntapappina Riihimäellä ja Lopella seurasivat työt hiippakunnan pääsihteerinä eli dekaanina ja Kirkon koulutuskeskuksen johtajana.
Hiippakuntadekaanina Pihkala tutustui seurakuntiin ja koulutuskeskuksessa nuoriin pappeihin, kun hän järjesti täydennyskoulutusta. Pastoraalikursseilla voitiin keskustella kirkkoon liittyvistä kysymyksistä myös eri mieltä olevien kanssa.
– Pidin sitä erittäin tärkeänä. Se mitä siellä kuulin ymmärsin, tuli mukaan, kun sain kutsun piispaksi, sanoo Pihkala.
Perustan piispan tehtävään antoivat omat kokemukset seurakuntapapin työstä.
– Seurakunnissa eri työaloilla oli valtavasti osaamista, mutta ongelmana oli niiden välisen vuorovaikutuksen puute. Siksi piispantarkastuksissa keskusteltiin yhdessä työntekijöiden ja luottamushenkilöiden näkemyksistä seurakunnan tilanteesta ja tarpeista. Kaikkien hämmästykseksi näkemys oli yleensä yllättävän yhteinen.
Nokian liike ja karismaattisuus
Juha Pihkalan piispakauden raskain haaste oli Nokian liikkeeksi kutsuttu, ääri-ilmiöksi kasvanut karismaattisuus, joka jakoi Nokian seurakuntaa. Muistelmissaan hän kertoo pitkän kriisin vaiheista, jotka johtivat kirkkoherra Markku Koiviston eroon pappisvirasta ja kirkosta, uuden yhteisön perustamiseen ja lopulta Koiviston auktoriteetin romahdukseen.
– Aluksi taustalla oli kirkon piirissä karismaattisuutta edustava Hengen uudistus kirkossamme -liike. Se irtautui nopeasti Nokian liikkeestä ja joutui tekemään sisäistä tiliä siitä, mikä karismaattisuudessa on oikeutettua ja mikä ei, kertoo Pihkala.
– Kehotin heitä lukemaan Paavalin opetusta ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä. Jumalallista arvovaltaa itselleen vaativa karismaattinen johtajuus ei ole sen mukaista.
– Meillä oli sen jälkeen yhteydenpitoa ja neuvotteluja, ja Hengen uudistus kirkossamme -yhdistys toimii edelleen Paavalin opetusten linjoilla.
Naispappeuskysymys hiertää edelleen
Juha Pihkala oli mukana maltillisen vastustajan roolissa, kun 80-luvun alussa pohdittiin papin viran avaamista naisille kirkossa.
– Kantani muuttui lopullisesti vastustajien argumentteja kuunnellessa.
Ensimmäiset naispapit vihittiin keväällä 1988.
– Ajattelin, että vastustus jää marginaaliseksi. Hiippakunnassa oli paljon pappeja, jotka halusivat toimia yhteistyössä vaikka eivät päätöstä kannattaneetkaan. Tiukemmat vastustajat pysyivät seurakunnissa, joissa ei ollut naispappeja.
Pihkala huomasi pian, että nimenomaan seurakunnat eivät halunneet papeiksi niitä, jotka vastustivat naispappeutta.
– Piispana en ymmärtänyt, miksi vastustajat eivät suostuneet tulemaan papiksi vihkimiseen naisten kanssa. Eiväthän he siinä tehneet yhteistyötä naispappien kanssa.
Kysymys naisten pappeudesta on viime aikoina taas noussut esiin ja jakaa kirkkoa.
– Käytännössähän kirkko on jo jakautunut. Jos joku ei suostu tulemaan naispapin jakamalle ehtoolliselle, hän ei ole enää samassa kirkossa. Itse hän ei sitä ehkä tunnista, mutta ehtoollisyhteyden loppuminen on kirkollisen yhteyden loppumista, sanoo Pihkala.
– Joskus tulee mieleen, että olisi rehellisempää perustaa se oma kirkko.
Ekumeeninen yhteistyö voimana
Juha Pihkala on koko uransa ajan toiminut kirkkojen välisen ekumenian parissa. Ekumeeninen yhteistyö voisi edistää vuorovaikutusta myös nykyisessä maailmantilanteessa.
– Olin vuosikymmenet mukana teologisissa oppikeskusteluissa, joita kirkkomme kävi Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Ne keskeytti ensin korona ja sitten hyökkäyssota Ukrainaan. Toivon, että keskustelut jatkuvat, kun Venäjällä valta ehkä vaihtuu jossain vaiheessa.
– Israelissa käydään nytkin dialogia, vaikka sodan paine on valtava. Israelin alueella on useita palestiinalaisia kristillisiä ryhmiä, joilla on hyvää yhteistyötä, myös israelilaisten kanssa rauhan edistämiseksi. Entisten sotilaiden ryhmät Israelin sisällä ovat vahvasti miehitystä vastaan.
Eri puolilla vahvistunut konservatiivinen ajattelu lisää vastakkainasettelua.
– Yhdysvalloissa on konservatiivikristittyjen virtauksia, jotka kannattavat Putinin ja patriarkka Kirillin perhepolitiikkaa ja seksuaalisuuteen liittyviä kantoja. Saman linjan konservatiivisuuteen voi lukea myös islamilaisen fundamentalismin. Nämä ovat huolestuttavia suuntauksia.
Kristittyjen yhteyttä kohti
Miten voisi rakentaa yhteyttä ja elää yhdessä erilaisina, myös meidän kirkossamme?
– Ekumenian peruskysymys on, mitkä elementit kristillisessä perinnössä ovat yhteydelle välttämättömiä ja millä alueella saa olla erilaisuutta. Yhdessä neuvotellen avautuu yhteistoiminnan mahdollisuus.
Sama koskee Pihkalan mielestä myös yhden kirkon sisäistä elämää. Jännitteisessä tilanteessa pitäisi keskustella paljon syvällisemmin ja todeta, mitkä luovuttamattomat asiat meitä yhdistävät ja missä voidaan olla eri mieltä.
– Välttämättömin ja näkyvin merkki yhteydestä on ehtoollisyhteys. Kun voi mennä toisen kanssa yhteiseen ehtoollispöytään, on yksimielisyys riittävä. Näin kaikkialla kristittyjen parissa, kielestä ja kulttuurista riippumatta, voi kokea olevansa kotona.
Jumalanpalvelus, rippikoulu ja diakonia
Ihmisten etääntyminen kirkosta ja heidän tavoittamisensa yhteiskunnan muutoksessa tulivat kirkollisen keskustelun aiheiksi jo 60-luvun lopulla. Nuori seurakuntapappi näki tilanteessa tärkeimpinä tekijöinä jumalanpalveluksen ja rippikoulun. Samaa mieltä Juha Pihkala on tänäkin päivänä.
– Nämä kaksi ja kolmantena diakonia ovat kokonaisvaltaista kristillisyyttä. Evankeliumi ei ole vain sielujen pelastamista tästä todellisuudesta, vaan ihmisen hätä olemassaolostaan kuuluu evankeliumiin.
– Jos välitetään kirkon ydinsanomaa, jossa ovat jumalanpalvelus ja kristillinen kasvatus, niistä seuraa toiminta ulospäin, ihmisten maailmaan, sen kysymyksiin ja ongelmiin.
Pihkalan mielestä kirkon ei pidä rakentaa kristillistä rinnakkaismaailmaa, korvaavia harrastusmuotoja, vaan keskittyä perustehtäväänsä ja tehdä se todella hyvin.
– Parempi suunta on osallistua kristittynä muiden järjestämään toimintaan.
Teksti: Outi Viitasalo
Juha Pihkala: Tien vaikean minulle valmistit. Muistelmia elämästäni ja työstäni I-II. Väyläkirjat 2024