Tekstit tavoittelevat olevaisen olemusta
Juuri silloin runo on valmis, kun kuka tahansa lukija löytää siitä jotain itselle merkityksellistä, toteaa Oili Sainila. Eläkepäivillään hän on kirjoittanut kaksi runokirjaa ja kaunokirjallisen proosateoksen.
Työelämässä äidinkielen lehtorina Sainila oli kouluttautunut ilmaisutaidon kursseilla, jotta osaisi opettaa paremmin.
– Olen kyllä kirjoittanut työn ohessa jonkin verran. Oppilaat olivat inspiroivia: yksikin patisti tekemään tekstin omaan sävellykseensä, hän nauraa.
– Koulun kuoro esitti sen sitten kevään ylioppilasjuhlassa.
Noista ajoista kertyi jotain pöytälaatikkoon. Vuonna 2014 hän osallistui runoillaan Pirkanmaan kirjoituskilpailuun ja sai kunniamaininnan. Tunnustus rohkaisi pyrkimään kolmivuotiseen Viita-akatemian kirjoittajakouluun, jossa syntyi runoelma Limmi.
Teos yhdistelee muinaisten saamelaisten ja itämerensuomalaisten historiaa ja kansanperinnettä sekä Sainilan syntymäpitäjästä Limingasta kirjattua runoperinnettä.
Tapahtumien aikaväli laajenee Perämeren rannikon maankohoamisen alusta 1100-luvulle. Kirjan päähenkilö on liminkalaisten myyttinen esi-isä, jättiläinen Limmi. Magian värittämä ympäristö on kuvitteellinen, mutta alueella on todellisuudessakin aikanaan asunut Limmin sukua.
– Olen uskonnollisista ympyröistä lähtöisin, ja ehkä siksi minua on aina viehättänyt metafyysinen pohdiskelu; esimerkiksi Anton Tšehovin Kirsikkapuisto on vaikuttanut ajatteluuni. Siinä ihminen on suuren kaikkeuden johdateltavana yhteiskunnan murroksessa.
– Samoin Andreï Makinen Ranskalainen testamentti, jossa ihmisten kohtalot muotoutuvat ennalta arvaamattomalla tavalla. Tällaisetkin teokset saavat ajattelemaan, että joku Jumala tosiaan johdattelee kansojen ja ihmisten vaiheita.
Mystiikkaa ja arkista työtä
Kysymykset elämän tarkoituksesta ja hyvän ja pahan ongelmasta näkyvät Sainilan mukaan myös Limmin lähteinä olleissa saamelaisten ja suomalaisten muinaistarinoissa.
– Kun luin ja kirjoitin lapsuuteni kotiseudun historiaa, tunsin teksteissä sitä samaa olemassaolon mystiikkaa – luulen, etten kuitenkaan pystynyt välittämään tunnetta omiin teksteihini, Sainila pohtii.
– Runo on parhaimmillaan mystinen luomus.
Sainila on laulanut pitkään Tuomiokirkossa harjoittelevassa Eternitas-kuorossa. Musiikki samoin kuin lukupiirikeskustelut Klassikon entisten kollegojen kanssa ovat antaneet voimia eläkepäivien kirjoitustyöhön.
– Kirjallisuus on jollain tavalla musiikkia – minulle ainakin, hän miettii, ja mainitsee esimerkkeinä Sirpa Kähkösen ja Eeva-Liisa Mannerin kirjoitustyylit.
Kun Rantalakeus-lehden toimittaja oli haastatellut Sainilaa ja kysynyt, mitä Limmin jälkeen, hän oli vastannut: ”Saa nähdä, mitä tämä maisema minussa kirjoittaa.”
– Materiaalia oli sikin sokin pöytälaatikossa. Kun keksin otsikon, pystyin järjestelemään runot.
Mummon Kammarissa teksteistään kertoessaan Sainila huomasi, että myös omista runoista voi löytää jotain itsellekin uutta.
Maisema on kirjoittanut minut ilmestyi vuonna 2019. Runot ovat mukaansa tempaavia, vauhdilla eteneviä kertomuksia. Lapsuuden kuvat kulkevat vierellä. Niissä näkyy pohjoisempi elämänmeno, vaikka murretta ei juuri käytetäkään. Kirjan loppupuolella päästään myös Hämeeseen.
– Tähän arkirealistiseen maailmaan olen saanut mukaan Jumalan, jollakin tavalla. Onko se niin iso asia, etten ole rohjennut sitä oikein kirjoittaa?
Usko
Risaisten pilvien lomasta
putoaa valo
maan ylle
taipuu
kaikkivaltias Silmä.
Näistä kahdesta runokirjasta hän koosti keväällä 2021 kokoelman, jonka nimeksi tuli Down Memory Lane: Collected Poems. Runot käänsi englanniksi 60-luvun koulukaveri Sirkka-Liisa Leinonen. Myös kirjan kuvitus on Limingan lukion kasvatin, Erkki Alasaarelan.
– Sirkka-Liisa oli ostanut jouluksi 2020 ilmestyneen Matala maa, korkealla taivas -romaanini ja soitti. Viime tapaamisesta oli kulunut noin 50 vuotta. Hän oli sitä mieltä, että tuo kirja pitäisi saada kouluihin, koska siinä on paikallishistoriaa, mutta myös kaikki ne tärkeät ihmisiä riepotelleet tilanteet 1800-luvun lopusta talvisotaan.
Kirjasta tuli biofiktio: siinä käydään läpi isovanhempien perheen synty, torpparinmökin hankkiminen, lunastus, lama-aika, tilan menetys, metsätyömatkat Lappiin, tilan saaminen takaisin ja sodat. Kehyskertomuksessa ovat kirjoittaja ja hänen äitinsä.
Tuon kirjan sysäsi alkuun äidin kuolema.
– Tajusin, etten tiedä hänen äitinsä suvusta mitään: mikähän ihminen Selma Sofia Roivainen oikein oli.
Yhteydenotto sukuseuraan vei 1600-luvulle ja Iisalmen ensimmäiseen kirkkoherraan asti. Sen seurauksena sukuseuran hallitus pyysi Sainilaa sukukirjan tekoon. Niin kerääntyi samalla satavuotinen tilan ja talon historia.
– Huomasin, että siinähän minulla on hyvä synopsis.
– Olin aina ihmetellyt sitä, kun kirjailijat sanovat henkilöiden alkavan keskustella mielessä. Mutta niin siinä kävi, että en päässyt eroon Selmasta.
Tietoa karttui niin vanhoista sanomalehdistä kuin Limingan kulttuurihistoriastakin. Äidistä ja äidinisästä oli myös haastatteluja. Tutuiksi tulivat Kansallisarkisto ja Maakunta-arkisto. Yksi kesä kului kirjastossa sota-ajan lehtiotsikoita selaten.
– Oli se aika hirmuinen työ, Sainila tunnustaa.
Hän päätti kustantaa kirjan itse, koska halusi saada sen nopeasti valmiiksi. Niinpä hän perusti pienkustantamon nimeltä Seutu Kustannus.
Rahan puolesta omakustanne on jäänyt miinukselle. Kirjan tekemisen ilo ja hyvä vastaanotto ovat kuitenkin korvanneet sen.
Romaanin jatkoksi on jotain hahmollaan. Kirjailija-nimikkeeseen on ollut totuttelemista.
– Omasta mielestäni olisin kirjailija sitten, jos pystyisin laajentamaan repertuaaria. Mutta itselle pitää kyllä olla armollinen.
Teksti: Asta Kettunen
Oili Sainila:
- 74-vuotias kirjoittaja ja yrittäjä
- Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, eläkkeellä
- Asunut Tampereella vuodesta 1976
- Kaksi aikuista tytärtä ja viisi lastenlasta