Kuoleman kulttuuri kulkee mukanamme

”Hautauskaramellia säilytettiin vuosikymmeniä, kunnes toukat sitten sen olivat syöneet”. Vastikään ilmestynyt teos Suomalaisen kuoleman historia kokoaa yhteen uskomuksia ja rituaaleja, joista iso osa tuntuu nykypäivänä kummallisilta.

Jussi Jalonen ja Ilona Pajari ovat tutkimusaiheensakin takia käyneet monilla hautausmailla. Tampere-talossa pidetyn Surukonferenssin lomassa he ehtivät vain piipahtaa Kalevankankaalla.

Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran alulle panema kirja näyttää tulleen tarpeeseen. Tekijät uskovat sekä toisten tutkijoiden että opinnäytteiden tekijöiden ilahtuvan alan perusteoksesta.

– Tarkoitus on lisätä tutkimusta eikä vähentää sitä, huomauttaa kirjan toimituskuntaan kuulunut sosiaalihistorian dosentti, tutkija Ilona Pajari.

– Lopun kirjaluettelo varmasti säästää monen aikaa, koska siinä on eri historian alojen kirjallisuutta.

Tampereen yliopistossa työskentelevä historiantutkija Jussi Jalonen lisää kuoleman olevan itsenäinen tutkimusaihe.

Kuoleman kuvasto jää kirjassa aika vähälle huomiolle.

– Taidehistoriasta voisi kirjoittaa pelkästään siihen erikoistuneen teoksen, ja tapahtumakulttuurista voisi kirjoittaa loputtomiin, Jalonen toteaa.

– Kirja ehkä painottuu väkivaltaan, mutta usein se on jäänyt tutkimuksissa sivuun, kun taas tavallisiin riitteihin on kiinnitetty aika paljon huomiota, Pajari arvioi.

Kustantajan (Gaudeamus) edustajan mielestä teoksen otsikkoa olisi voinut vähän pehmentää.

– En sentään vaadi pääkalloa kanteen, oli Pajari naureskellut.

Suuri tuntematon

Kanteen päätyi pääkallon lisäksi luita. Tutkimusaihe herättää sekä pelästyneitä säpsähdyksiä että mielenkiintoa. Koska kyseessä on suuri tuntematon, kirjan voi ajatella sisältävän salatietoa, miettii Jussi Jalonen teoksen herättämiä reaktioita.

– Kun näkee kirjan kannen, voi ajatella, että se sisältää ratkaisun ”suureen mysteeriin”, ja se voi olla pelottavaakin.

Ihmisellä on kautta aikain elänyt halu tietää, mikä toisella puolella odottaa.

– Herää ehkä ajatus, että voisimme todella saada tietää sen tutustumalla historiaan. Samalla ihminen peilaa tähän omaa kuolemaansa.

– Vainajien pelko tai inho voi olla peräisin ajoilta, jolloin tarttuvat taudit kylvivät kuolemaa. Aikanaan myös uskottiin tautien leviävän hajun perusteella.

Aihe ei kuitenkaan Jalosen mielestä ole meillä yhtä suuri tabu kuin monessa muussa länsimaassa:

– Suomalainen kulttuuri on vahvasti kuoleman kyllästämää, ja sillä on ollut suuri rooli kulttuurissamme. Kun aiheen käsittely on vielä verhottu maalaustaiteeseen, niin kuin Tampereen tuomiokirkon freskoissa, meillä on ollut keinoja lähestyä sitä.

Kirjasta löytyy monia selityksiä sille, miksi eri aikoina on kontrolloitu ihmisten käsityksiä kuolemasta. Maallisen vallan edustajat ja kirkko ovat ajaneet omia tarkoitusperiään, ja myös virtaukset muualta maailmasta ovat vaikuttaneet käsityksiin.

Suhtautuminen muuttuu

Tekstissä näyttäytyvät sekä rituaalien moninaisuus että käytännön asiat, kuten kellojen soitto kehotuksena rukoilemiseen vainajan puolesta ja kellotapuleiden käyttäminen ruumiiden säilytyspaikkoina.

Suurten muutosten rinnalla on kulkeutunut tapoja ja tottumuksia nykypäivään asti. Suhtautumisemme moniin asioihin on kuitenkin muuttunut. Väkivaltaisen kuoleman ja uhrikuoleman kokeneiden katsottiin kuolleen rauhattomina, kun nykyään heidän ajatellaan saaneen rangaistuksen ilman omaa syytään. Tuhkaus oli aikanaan rangaistus raskaimmista rikoksista.

Itsestäni koomiselta tuntuu käsitys maan päällä harhailevista vainajista, jotka eivät tienneet kuolleensa. Vuosisatoja sitten, kun lääketieteellinen ymmärrys on vielä ollut kovin puutteellista, on ehkä kuolleeksi julistettu myös ihmisiä, jotka ovat olleet esimerkiksi koomassa, ja saattaneet sen jälkeen virota ”harhailemaan”.

Itsemurha oli rikos vuoteen 1894, ja muualle kuin siunattuun maahan hautaaminen toimi myös pelotteena. Kun alettiin uumoilla mielisairauden voivan olla perinnöllistä tai liittyvän tiettyyn sosiaaliluokkaan, suvun ja perheen stigma kuitenkin säilyi.

– Jumalan tuomion tilalle tuli sosiaalinen tuomio, paitsio, summaa Jalonen.

1800-luvulla kuoltiin kotona, ja vainaja vietiin hautapaikalle saattueessa. Kuoleman siirryttyä hoitolaitoksiin moni kuolee yksin. Pajari näkisi mielellään lähdön lähellä yhteisöllisyyttä nykyäänkin.

Riiteissä on nähtävissä jatkumoa nykypäivään asti, mutta niiden rinnalle kehittyy myös uutta:

– Rituaaleja syntyy spontaanistikin, esimerkiksi kynttilöitä ja kukkia viedään kuolinpaikalle. Voidaan myös jättää jotain merkiksi siitä, että tässä on kuollut tunnettu henkilö.

Populaarikulttuuri on onnistunut verhoamaan kuoleman viihteeksi. Kuolema on myös politisoitunut: puheet ikäpyramidista tai eutanasiasta sisältävät lausumattomanakin ajatuksen kuolemasta.

–  1900-luvulla ei ole enää niinkään puhuttu velvollisuudesta vaan oikeudesta kuolemaan. Armokuolemasta on tullut poliittisen keskustelun kohde, Jalonen sanoo.

Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Hannu Jukola

Lainaukset:

”Marttyyrina kuolleen henkilön esikuvallinen voima on vahva, ja marttyyrikuolemalla on pyritty tuomaan omaa aatetta ja asiaa esille mutta myös hankkimaan sille suoranaista valtaa.” (Tuomas Tepora ja Jussi Jalonen)

”Poikkeavilta vaikuttavat piirteet hautaustavoissa voivat kertoa pyrkimyksistä estää vainajan toimintaa elävien maailmassa. Hämeessä arkkuja suljettiin rautakauden ja varhaiskeskiajan taitteessa (noin 1000-1100-luvuilla) terävillä esineillä – keihäänkärjillä, nuolenkärjillä, veitsillä tai rikkinäisillä miekanosilla. Tällaisia hautoja on löytynyt yhteensä kymmenkunta seitsemästä eri kalmistosta: Ylöjärven Mikkolasta, Tampereen Vilusenharjusta, Valkeakosken (ent. Sääksmäen) Toppolanmäestä, Janakkalan Makasiininmäestä, sekä mahdollisesti Hollolan (ent. Hämeenkosken) Santahaudanmäestä ja Nokian Hakamäestä.” (Kaarina Koski ja Ulla Moilanen)

”Samalla kun yhä useampi katsoo elämän jatkuvan kuoleman jälkeen vain elävien muistoissa, suomalaisista yli puolet uskoo kyselytutkimusten mukaan kuolemanjälkeiseen elämään ja noin viidennes jälleensyntymään.” (Kaarina Koski ja Ulla Moilanen)

Kirjan toimittajat:

Ilona Pajari, VTT, on vapaa tutkija ja sosiaalihistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa.

Jussi Jalonen, FT, on historiantutkija Tampereen yliopistossa.

Riikka Miettinen, FT, on Suomen Akatemian tutkijatohtori Tampereen yliopiston Kokemuksen historian huippuyksikössä.

Kirsi Kanerva, FT, on kulttuurihistorioitsija ja tutkija Turun yliopistosta.

Muut kirjoittajat:

Clare Gittings on taidehistorioitsija, research fellow Bathin yliopiston Centre for Death & Society -tutkimusyksiköstä ja Mortality-lehden toimituskunnan jäsen.

Kaarina Koski, FT, on folkloristiikan dosentti Helsingin yliopistossa ja Kansanuskon tutkimuksen dosentti Turun yliopistossa.

Ulla Moilanen, FM, on arkeologian väitöskirjantekijä Turun yliopistossa.

Johanna Ilmakunnas, FT, on Åbo Akademin Pohjoismaiden historian apulaisprofessori, Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja Turun yliopiston Suomen ja Euroopan historian dosentti.

Antti Häkkinen, VTT, on talous- ja sosiaalihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistosta.

Anu Koskivirta, FT, on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa.

Olli Matikainen, FT, on Suomen historian dosentti Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa.

Tuomas Tepora, FT, on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Ville Kivimäki, FT, on Suomen historian dosentti ja Suomen Akatemian tutkijatohtori Tampereen yliopistossa.

Anna Haverinen, FT, työskentelee design-antropologina ja palvelumuotoilijana design- ja teknologiayritys Taisteella.

Linkit:

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seura

Kirjan sisällys

Palaa otsikoihin