Koko kaupungin Pietilät
Kalevan ja Hervannan kirkot sekä pääkirjasto Metso ovat tamperelaisen kaupunkikuvan kulmakiviä ja nyt erityisen ajankohtaisia. Ne suunnitelleen arkkitehtipariskunnan toisen puoliskon, Raili Pietilän, syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta.
Kun asiaa oikein ajattelen, niin aika suuri osa elämäni mieluisista, mieleen painuneista hetkistä on tapahtunut Raili ja Reima Pietilän rakennuksissa tai vähintään niiden liepeillä.
Hervannan punatiilinen keskusta oli lapsuus- ja nuoruusvuosieni näyttämö. Pesästä lennähdettyäni päädyin asumaan Kalevan kirkon viereen ja töihin pääkirjasto Metsoon, jonka naapuriin seuraavaksi muutin. Naimisiinkin menin Hervannan kirkossa.
Pietilästä Pietilään, siis, ja väliin vielä vähän Pietilää. Ei ihme, että suhteeni pariskuntaan ja heidän tuotantoonsa on lämmin.
Lienen ääriesimerkki, mutta varmasti muillakin tamperelaisilla on samantyyppisiä kokemuksia. Niin keskeisille paikoille kaupunkia pariskunnan luomuksia on päätynyt.
Eivät he nyt sukulaisia ole, mutta jotenkin läheisiä kuitenkin, ihan kuin omia ja tuttuja.
Niinpä juuri Tampereella tuntuu tärkeältä huomioida, että Raili Pietilän syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Eikä se edes ole ainoa tasaluku: Kalevan kirkko täyttää kuusi vuosikymmentä, pääkirjasto Metso neljä.
Vaikka varsinaiset syntymäpäivät ajoittuvat elokuulle, kannattaa karkelot aloittaa jo nyt, koska yksi pariskunnan luomuksista avautui juuri peruskorjatussa tällingissä, kuin varta vasten merkkipäivien viettoa ajatellen.
Tuttuun tutustumaan
Seuraa henkilökohtainen tunnustus: tykkään Hervannan kirkosta. Siis ihan todella paljon.
Sen pyöreästä muotoilusta, kirkkosalin luonnonvalosta, rauhoittavasti maata vasten makaavasta massasta, niistä kaikista vihreän sävyistä.
Ja tiiliverhoilusta, tuosta pintamateriaaleista tamperelaisimmasta.
Aah.
Asiaan tietysti vaikuttaa se, että olen kasvanut rakennukseen sisään, tai sen sisällä, aina päiväkerhosta lähtien.
Mutta onko lempi seurausta siitä, että Pietilöiden luomus on muovannut estetiikantajuani – vai siitä, että se nyt vain on niin esteettinen?
Ken tietää, tunne on joka tapauksessa tämä.
Niinpä vähän jännitinkin lähtiessäni joulukuussa tutustumaan vast’ikään uudelleen avattuun kirkkoon. Olisko talo vielä se vanha tuttu?
Päästän teidät piinasta – on se. Kiiltävämpi vain, Ja hajuaistimus on toinen: kaikkialla tuoksuu uudelta.
Kirkossa avoimien ovien päivänä opastanut vahtimestari Inkeri Skogster totesikin, että vain pieni osa muutoksista näkyy ulospäin. Eniten on uusittu rakenteita ja talotekniikkaa.
Tai no, lähetyskynttelikkö on vaihtanut paikkaa, kirkkosalin perälle on tullut lasinen ”akvaario”, ja aulan pohjoisseinälle auennut näkymä uusittuun keittiöön – muun muassa.
Muutokset on kuitenkin tehty paneutuen ja Pietilöiden näkemystä palvellen: uudet kaapistotkin ovat niin tyylille uskollisia, että luulin niiden olevan alkuperäisiä.
Hervannan herranhuoneesta aiemmin hurmaantuneet voivat siis huokaista helpotuksesta. Kirkko tuntuu kotoisalta yhä vain, ja ehkä tuttu tuoksukin vielä palaa!
Kalevan katseenvangitsija
Matka Hervannasta Kalevan kirkolle on vain vajaan ratikkareitin mittainen, mutta arkkitehtonisesti kovin paljon kauemmas on vaikea päästä.
Otetaan nyt vaikka pystyprofiili. Tytärkaupungin tiilitemppelihän on vain parikerroksinen, ja eritoten sisääntuloaula matala. ”Siellä arkkitehtuuri ohjaa katsomaan sivuille, toisiin seurakuntalaisiin, ei siis aina vain ylöspäin”, huomautti Kalevan kirkossakin pitkään opastanut Skogster.
Liisankallion laella on sitten aivan toista: silmät suuntautuvat väkisinkin korkeuteen, kuutioita kun riittää. Vaikutelma on jylhä, taivaita tavoitteleva.
Sitten tosin vasta huippaakin, kun kuulee, että katon piti alun perin olla vielä viisi metriä ylempänä. Korkeutta söi se tavanomainen syy: kustannustekijät.
Mutta ei se mitään – ehkä nykyinenkin nöyrtymisen määrä on jo riittävä!
Rakennukset ovat siis tässä mielessä kuin mustikka ja mansikka.
Eroavaisuuksia syntyi toki jo silkan ajallisen etäisyyden takia. Hervannan kirkko valmistui vuonna 1979, kaksi vuosikymmentä Kalevan kirkon kilpailumenestyksen jälkeen.
Mutta lopputuloksiin vaikuttivat myös erilaiset lähtökohdat. Kalevaan haettiin ympäristöstään erottuvaa monumentaalista rakennusta, kun taas Hervannassa tilanne oli päinvastainen: siellä Pietilät tarjosivat vastapainoa korkealle rakennuskannalle, maadoittivat kaupunginosaa.
Kuvitelkaa nyt jotain ”sielujen siilon” kaltaista Hervannan keskustaan! Eihän se olisi toiminut ollenkaan.
Mutta on kirkoissa jotain yhteistäkin: omaleimaisuus. Ne osoittavat, että rakennukset voivat olla rohkeasti erilaisia, mutta silti hengellisiä. Kristillisiä ajatuksia huokuvan tilan voi luoda monin tavoin.
Heikki ja Kaija arkkitehteina
Pietilöiden pyhäköt, kuten pääkirjasto Metsokin, ovat keskeisiä palasia Tampereen kaupunkikuvassa. Mutta selittääkö sijainti sitä, että ne voi kokea omikseen, että niihin kasvaa kiinni?
No ei selitä. Mutta minullapa on teoria.
Pietilöiden rakennukset tuntuvat läheisiltä siksi, että arkkitehdit olivat sisimmältään vähän tamperelaisia.
Eivätkä ehkä niin vähänkään – merkkejä manselaisuudesta nousee esiin siellä täällä, jos niitä vain osaa hakea.
Otetaan nyt vaikka itsekorostuksen puute.
Pietilöiden suunnitelmathan on merkitty molempien nimiin. He halusivat tulla tunnetuiksi työparina, jonka luomukset syntyivät yhteistyönä, ja myös muistivat alituiseen nostaa esiin puolison panosta.
Esimerkki. Kun Helsingin Sanomat pyrki merkkipäivähaastattelussaan luomaan Reimasta kansallista suurmiestä nimeämällä hänet ”suomalaisen arkkitehtuurin lippulaivaksi”, päivänsankari itse veti mattoa projektin alta muistuttamalla, että ”Railin osuutta ei tule unohtaa, sillä kyllä tämä työ jakaantuu tasan”.
Ja Raili tietenkin pisti myöhemmin paremmaksi tokaisemalla Ylelle, että heidän työnsä ”periaatteessa ovat vahvemmin Reiman”, mutta ”kyllä siellä jotain on minuakin”.
Vai että oikein ”jotain”!
Vähän kuin eräs takavuosien rantaperkiöläinen tv-pariskunta keskustelisi.
Ei Tampereella mitään neromyyttejä rakennella, nääs, tai tehdä itsestä numeroa, ja Hervantaan Pietilät ovat sisällyttäneet tämän eetoksen kiteytymän: tiilisen alttariristin.
Että joku kehtaa laittaa kirkkosalin pääpaikalle jotain niin yksinkertaista ja tärkeilemätöntä! Ja jättää kultauksetkin kokonaan väliin.
Pietilät, kuten paikallisetkin, näemmä tiesivät, ettei asia muutu arvokkaaksi alleviivaamalla. Jos jokin on tärkeää ja totta, se tulee läpi pelkistetystikin – tai ehkä nimenomaan niin.
Leikkimällä luotua
Pariskunnalle ja heidän tuotannolleen on ominaista vielä kolmaskin rieväkyläläisyyden piirre. Nimittäin huumori ja leikkimielinen hupsuttelu.
Raili Pietilä itsekin totesi 2000-luvun alun haastattelussa, että häneen on ollut ”sisäänrakennettuna semmoinen leikkivä ihminen”, ja pariskunnan tytär, arkkitehti Annukka Pietilä on huomauttanut, että leikki oli hänen vanhemmilleen ominainen työtapa: sen avulla saatettiin ikään kuin hahmotella ”idean ääriviivoja tai koordinaatteja”.
Leikki ei siis ollut vakavaa, mutta kylläkin hyödyllistä. Se kun saattoi viedä maaliin nopeammin kuin otsa rypyssä miettiminen.
Yksi konkreettinen esimerkki arkkitehtien asenteesta löytyy Tampere-talosta. Annukka Pietilän mukaan hän itse, vanhempansa ja toimiston väki osallistuivat Muumitalon pienoismallin valmistamiseen, ja äiti-Raili jopa leipoi sitä varten minileipiä oikeasta juuresta.
Toinen Annukka Pietilän tarjoama todistuskappale on käsinuket tai pehmot, eli oikeammin ”myyttiset eläimet”. Hiiri, siili ja kumppanit ehkä näyttivät leluilta, mutta niillä oli tehtävänsä projekteissa: pariskunta saattoi käyttää karvaturreja keskusteluissaan ja ottaa niitä mukaan palavereihin.
Kuulemma presidentin virka-asunnon Mäntyniemen suunnittelukokouksessa aiheutui järkytystä, kun myyrä-käsinuket kurkistivat pöydän takaa.
Pehmoeläimillä touhuilu tuo välittömästi mieleen Pikku Kakkosen, ja niillä kommunikoiva arkkitehtipariskuntahan on silkkaa Kummelia.
Huippuarkkitehtuurinkaan ei siis tarvitse olla niin vakavaa. Ja voisiko manselaisia maamerkkejä edes syntyä tärkeillen?
Ennemminkin niitä luodaan vähän ransuillen.
Tai kenties sitä jopa vaaditaan!
Teksti: Mikko Pollari
Lähteet:
- Aamulehti 21.8.1986 & 29.11.2025
- Helsingin Sanomat 25.8.1993
- Niskanen, Aino: Pietilän toinen puoli
- Arkkitehti 6/2004
- Raili : Reima Pietilä (Museo Collecciones ICO 2009)
- Yle-uutiset: Pietilän arkkitehtipariskunta loi omalaatuiset muodot 26.2.2008
- Pietilä Pietilöistä -dokumentti (Yle 2023)