Kätketyt helmet esiin
Elämä tuntuu aina uuden edessä olemiselta, tiivistää Jarmo Rautiainen kerrottuaan ensin tapahtumasta viitisentoista vuotta sitten. Silloin hän tavallisesta poiketen osallistui Tuomasmessuun ja meni sen jälkeen yllättäen esittäytymään kuorossa laulaneelle Leenalle. Lentävä lausahdus ”kuka kenellekin kirkastetaan” taisi siinä toteutua.
− Kerran menin vahingossa tunnin liian aikaisin rukouspiiriin, jota Leena piti kotonaan, Rautiainen hymyilee.
− Ystävyys syveni, Leena Rautiainen hymyilee takaisin.
Sitten Leena Rautiaisen järjestämältä luostarimatkalta vapautui miespaikka.
− Siellä kysyin, mennäänkö kävelylle viinitarhoille. Kesti kauan se kävely. Piti kertoa koko elämäntarina, Jarmo Rautiainen kertaa.
− Sai pitää kädestä ensimmäisen kerran, vaimo nyökkää.
Keskellä parin kotia Armonkalliossa on kuva Jarmo Rautiaisen kolmesta lapsesta. Vastikään pari on palannut Pariisista.
− Hoidimme kaksi viikkoa Jarmon tyttären taaperoikäisiä, mutta vain päivisin, Leena-mummo ja Jarmo-ukki päivittelevät iloisina.
Hoitava aarre
Vuosien ajan ohjelmaan kuuluivat Tuomasmessun vapaaehtoistehtävät ja hiljaiset rukoushetket Helsingissä. Tampereelle pari tuli töiden perässä.
Tampereella Leena Rautiainen on löytänyt Harjun Kamarikuoroon, ja Jarmo Rautiainen eläkkeelle jäätyään muun muassa Ahjolan setlementin hallitukseen. Aleksanterin kirkon Tuomasmessu on tullut tutuksi, mutta kirkoista läheisin on Tampereen tuomiokirkko.
− Aloin vasta nelikymppisenä käydä kirkossa, Jarmo Rautiaisen ilme kirkastuu.
− On kiva mennä omaan kymppikirkkoon. Messu on kiva välimerkki viikosta. Minut messu on rauhoittanut. Tulee se sunnuntaiolo, hän sanoo samaan hengenvetoon.
− Messu on heräämö. Joskus saarnan aikana ajattelen omiani, mutta koen tylsyyden hoitavana. Ei voi tehdä mitään, on vain pakko olla, pohtii puoliso.
Leena Rautiainen soitti nuoruudessa viulua ammattiorkestereissa ja on opiskellut musiikkiterapiaa. Hän kokee musiikin hoitavana. Työyhteisövalmentajan työssäkin hän käyttää musiikkia.
− Messussa puolet ajasta lauletaan. Siinä on terapiapuoli: laulaminen tekee hyvää. Messumusiikki on kätketty helmi. Se on käyttämätön aarre, hän herättelee.
Myös lukuisat käynnit Taizé-yhteisössä Ranskassa ovat antaneet heille ”elävän veden virtausta ja hiljaisuuden viljelyä”.
− Siellä on rukousrytmi, kolme rukoushetkeä päivässä. Jokainen rukoushetki huipentuu tuhansien ihmisten täydelliseen hiljaisuuteen kymmenen minuutin ajaksi, pari kertoo.
Suomessa Rautiaiset pitävät hiljaisuuden retriittejä.
− Retriitissä riittää, että on mieli avoimena. Voi ajatella rauhassa ja oivaltaa itsestä ja elämästä. Vetäjän rooli on olla läsnä, kuulolla. Johdatella ja viedä ohjelmaa eteenpäin, kilistellä kelloa, sanoo Leena Rautiainen.
− Retriitti on prosessi Pyhän Hengen puhuttelussa, toteaa puolestaan Jarmo Rautiainen.
− Ohjaajana näkee, miten rauha laskeutuu ihmiseen. Kun ottaa vastuulleen ohjauksen, automaattisesti paneutuu aiheeseen ja oma retriittimatka alkaa jo siitä, hän jatkaa.
Rohkeasti mukaan
Rautiaiset avustavat jumalanpalveluksissa, ja sanovat, että usein samat ihmiset toimivat vapaaehtoisina.
− Kulttuuri voisi muuttua. Yksinkertainen nettilomake vapaaehtoiseksi ilmoittautumiselle olisi hyvä, kuuluu heidän ehdotuksensa.
− Vetovoima tulee siitäkin, että seurakunnasta kutsutaan tehtäviin, kuten meille kävi. Kutsu on se juttu, vinkkaa Leena Rautiainen.
− Monet vierastavat messua, jos on ollut huono kokemus siitä. Siinä voi hukkua yhteisöllisyyden kokemus, he huomauttavat.
− Suurempi yhteisö olisi kirkon voima, Jarmo Rautiainen kutsuu.
Teksti: Elisa af Hällström
Kuva: Hannu Jukola