Katsomusaine voisi nojata nykyiseen uskonnonopetukseen
Kirkollisasioista hallituksessa vastaavan opetusministerin Anders Adlercreutzin avaus yhteisestä katsomusaineesta on otettu vastaan sekä myönteisin että kielteisin kommentein, mutta herättänyt myös monia kysymyksiä.
Ministeri itse asettuu varovasti yhteisen opetuksen kannalle, mutta ei ole sulkenut pois jonkinlaisen hybridimallin mahdollisuuttakaan. Hybridi voisi toimia joko niin, että osa opetuksesta olisi yhteisön omaa ja osa yhteistä, tai niin, että opetus olisi yhteistä tietystä iästä eteenpäin.
– Kyllä aika moni asia viittaa siihen, että yhteinen opetus voisi olla kestävämpi polku.
Suomen uskonnonopettajain liiton puheenjohtaja Tuovi Pääkkönen on jo pitkään liputtanut yhteisten tuntien puolesta. Piispa Mari Leppänen perusteli tammikuisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan yhteistä ainetta yleissivistyksellä, yhteiskuntarauhalla ja uskonnonlukutaidolla. Hän myös totesi, ettei uskonnollisuus ole katoamassa, vaan uskonnollisia ihmisiä on enemmän kuin koskaan.
Adlercreutzin mielestä tarvitaan työkalu, jonka pohjalta voidaan päättää, mennäänkö eteenpäin. Ministeriö onkin aloittamassa asiasta uutta selvitystä.
– Nyt pitäisi pyrkiä konkretiaan. Aikaisemmat selvitykset ovat lähinnä kuvanneet tilannetta. Ne ovat olleet vähän niin kuin pienimmän yhteisen nimittäjän hakemista myös suhteessa jatkotoimenpiteisiin, hän kuvailee.
– Viime vuonna ei lähdetty rakentamaan yhteistä ainetta, vaan pohdittiin muutamia pieniä asioita, joissa voitaisiin tehdä säätöä. Näin tehtiin ehkä osittain siksi, että asiasta oli vaikea saada yhteistä näkemystä.
Syy asian nostamiseen pöydälle löytyy koulujen arjesta. Haasteita on sekä periaatteellisella että käytännön tasolla.
– Se, että kouluissa on neljätoista uskontoainetta ja elämänkatsomustiedon opetusta, on äärimmäisen sirpaleinen tilanne. Monessa koulussa joudutaan tekemään ristiriitaisia käytännön järjestelyjä, jotta lukujärjestys saataisiin kasaan. Järjestelmä ei myöskään ole tasa-arvoinen eikä yhdenvertainen: lapsia ja nuoria joudutaan jakamaan rinnakkaisluokkiin uskonnon perusteella, mikä tuntuu todella vieraalta ajatukselta suomalaisessa peruskoulussa.
Opetussuunnitelmaan kuuluvaa uskonnonopetusta tarjotaan lisäksi enenevässä määrin koulun ulkopuolella. Usein nämä ryhmät saavat opetusta etäyhteyden kautta ja voivat muodostua hyvinkin eri-ikäisistä lapsista. Isolta osalta vähemmistöuskontojen opettajista myös puuttuu muodollinen pätevyys, Adlercreutz huomauttaa.
Hän näkee pulmana myös sen, että opetus nyt määräytyy sen yhteisön pohjalta, johon oppilas kuuluu. Oppilas voi lisäksi opiskella ryhmässä, joka ei vastaa omaa uskontoa.
Yksi yhdenvertaisuusongelmista nykyjärjestelmässä on, että ylioppilaskirjoituksia voi kirjoittaa tieteen lisäksi vain kahden uskonnon aineista.
Adlercreutz kuitenkin painottaa vähemmistöuskontojen aseman varmistamista opetuksen järjestämisessä. Hän myös muistuttaa, ettei evankelis-luterilainen uskonnonopetus ole tähänkään mennessä ollut tunnustuksellista.
Ajoittain syntyy keskustelua myös kulttuurikysymyksistä, kuten siitä, voiko Enkeli taivaan -virttä laulaa tai Messias-oratoriota esittää koulussa. Yhteinen aine voisi helpottaa keskustelua näistä asioista sekä käsitellä maamme kulttuuriperintöä ja sen arvopohjaa.
Adlercreutz on havainnut keskustelussa liikkuvan väärinkäsityksiä:
– On esitetty ajatuksia, että yhteinen aine poistaisi uskonnon koulusta. Mielestäni asia on pikemminkin päinvastoin. Sen kautta vaikka kulttuuriperintöön liittyvät asiat olisivat kaikkien ulottuvilla.
Adlercreutz on väläytellyt ideaa, jonka mukaan nykyinen evankelis-luterilainen uskonnonopetus saattaisi kuitenkin olla hyvä pohja uudelle katsomusaineelle.
– Kristinusko on iso osa kulttuurista perintöämme, ja nykyisinkin opetukseen kuuluu maailmanuskontojen opetus.
Tähän liittyvä huoli saattaakin perustua väärinkäsitykseen nykyisestä uskonnonopetuksesta:
– Sillä ei rakenneta henkilökohtaista uskonnollista identiteettiä, vaan pyritään oppimaan uskonnoista ja niihin liittyvistä asioista.
Kirkko tekee tärkeää työtä
Tänä vuonna valtion rahoitus kirkon yhteiskunnallisten tehtävien hoitoon pieneni, vaikka toisaalta kirkollisten yhteisöjen rahoitus kokonaisuutena parani.
Kirkkohallituksen täysistunto totesikin yhteiskunnallisten tehtävien hoidosta kirkolle maksettaviin korvauksiin kohdistetut leikkaukset perustuslain vastaisiksi ja syrjiviksi. Leikkaukset asettavat kirkkoon kuuluvat eriarvoiseen asemaan kirkkoon kuulumattomien kanssa. Ne ovat myös saaneet kirkon päättäjät harkitsemaan hautaustoimesta luopumista.
Adlercreutz sanoo ymmärtävänsä kritiikin ja heränneen keskustelun. Yhteiskunnallisten tehtävien rahoituksesta onkin meneillään selvitys, josta ensimmäinen raportti on tulossa kuukauden sisällä.
Adlercreutz huomauttaa nyt vietettävästä sivistyksen, kulttuurin ja julkisen hallinnon 750-vuotisjuhlavuodesta.
– Turun tuomiokapitulin perustamisen kautta koulujärjestelmäkin otti ensimmäiset askeleensa. Teologia oli itsestään selvä oppineisuuden peruskivi pitkään.
– Samoin hyväntekeväisyystyö ja sosiaalinen työ oli pitkään kirkon varassa. Ehkä kirkon työn voi sanoa olevan äärimmäisen tärkeätä etenkin tässä tilanteessa, kun julkinen talous on koetuksella.
Tammikuussa Adlercreutz oli pakkaajana helsinkiläisen Andreaskirkon ruokajonossa.
– Sielläkin konkreettisesti näkyi se ison vapaaehtoisten joukon tekemä työ, jota kirkko on tehnyt hyvin pitkään.
Hänen mukaansa ei kuitenkaan ole tarkoitus, että heikoimmassa asemassa olevien tukeminen sysättäisiin seurakuntien, järjestöjen ja yhteisöjen tehtäväksi.
– Mutta ymmärrän kyllä, että kunnissa, joissa talous voi olla tiukoilla, tehdään palveluissa näkyviä sopeutuspäätöksiä, ja silloin usein käännytään kirkon puoleen. Se on nähtävissä esimerkiksi ruokapankkijonoissa.
Hyviä esimerkkejä kirkon ja muun yhteiskunnan yhteistyöstä hän löytää perheneuvonnasta sekä nuorisotyöstä, jossa partiotoiminta on näkyvä esimerkki – samoin kuorotoiminnasta.
– Omassa kunnassani Kirkkonummella kirkko on pääasiallinen konserttisali. Seurakuntatalo, joka olisi toinen hyvä esiintymispaikka, on suljettu ja aiotaan purkaa.
Arkkitehtina Adlercreutz sanoo pitävänsä äärimmäisen tärkeänä työtä, jota kirkko tekee rakennushistoriallisen perinnön suojelemiseksi ja ylläpitämiseksi.
– Meillä Suomessa ei ole liikaa vanhoja rakennuksia, ja vanhat rakennukset ovat nimenomaan kirkollisia rakennuksia. Nyt Turun tuomiokirkkoa lähdetään peruskorjaamaan, mikä on hyvinkin kallis projekti, mutta äärimmäisen merkittävä historian näkökulmasta.
Adlercreutz iloitsee siitä, että kirkko on ottanut roolia yhteiskunnallisessa keskustelussa.
– Niin arkkipiispa kuin muutkin piispat ovat nostaneet aiheita keskusteluun, ja olen pitänyt sitä tervetulleena. Tuntuu, että yhteiskunnassa on aika paljon vastakkainasettelua, ja siinä tilanteessa kirkon ääni on usein ollut sovitteleva ja pehmeitä arvoja esille tuova.
Kirkko on Adlercreutzin mielestä luonteva osa yhteiskuntaa, joten minkäänlaista palomuuria sen ja muun yhteiskunnan välillä ei tarvita, vaikka sitä välillä vaikutetaan vaativan.
– On hyvä, että kirkon ääni kuuluu.
Sovun löytämiseen kannattaa pyrkiä
Adlercreutzista vaikuttaa välillä siltä, että suomalaiseen keskusteluun tuodaan kansainvälisiä vastakkainasettelun virtauksia. Perinteisesti poliittinen järjestelmämme on kuitenkin ollut konsensukseen pyrkivä.
– Meidän kannattaisi tehdä työtä sen eteen, että säilytämme yhteiskunnan, jossa eri mieltä olevat voivat tehdä työtä keskenään. Voisimme luoda ilmapiirin, jossa keskeiseksi nähtäisiin sovun löytäminen, ei toisen lyttääminen tai itsensä korkealle nostaminen.
Julkisuudessa hän soisi näkyvän paremmin eduskunnan hiljaisen puurtamisen, ja sen, että poliitikot kuitenkin pääasiassa ovat ystäviä.
– Eduskunnassa asiat riitelevät, eivät niinkään ihmiset. Somen kautta välittyvä kuva politiikasta on mielestäni aika lailla erilainen kuin todellisuus.
Maailman menosta Adlercreutz myöntää olevansa huolissaan.
– Toisen maailmansodan jälkeen on luotu järjestelmä, jossa on tietyt säännöt ja tietyt instituutiot, joissa sopua pyritään hakemaan. On ollut yhteinen ajatus siitä, mihin suuntaan maailmaa kannattaa viedä, ja että tällaiset säännöt ovat kaikkien etu.
– Tätä ajatusta ei ehkä täysimääräisesti enää jaeta, ja se on kyllä Suomen kaltaiselle pienelle maalle todella huono asia. Meidän etumme on, että säilyy kyky keskusteluun ja sopimiseen. Ja kyky nähdä yhteinen hyvä omaa lyhytaikaista etua tärkeämpänä.
Taannoisesta kohusta, joka nousi silmien vääntelykuvista, Adlercreutz toivoo opitun. Itselle merkityksetön kuva kun voi loukata toista suuresti.
– Silloin kannattaa ehkä mieluummin reagoida nöyryydellä. Muutama onneton kuva levisi maailmalla nopeasti nimenomaan siksi, että monessa paikassa tällainen viesti tulkitaan kauhean vahvasti. Siksi kannattaa aina harkita kahteen kertaan, mihin suuntaan haluaa keskustelua viedä.
Mahdollisuuksia kohtaamisille
Maahan tulijoille Suomi on haastava paikka, jonka työelämään on vaikea päästä kiinni. Asenteiden kanssakin olisi tekemistä.
– Meillä ei ehkä ole ennakkoluuloa sitä ulkomaalaista kohtaan, jonka tunnemme. Siksikin kannattaa yrittää luoda mahdollisuuksia kohtaamisille ja niiden kautta ennakkoluulojen hälventämiselle.
Adlercreutz huomauttaa maahanmuuton olleen Suomessa aika lailla maltillista. Ihmisten liikkuminen on kuitenkin luonnollinen osa nykypäivää.
– Ruotsin ongelmista on hyvä oppia, mutta on myös hyvä nähdä, että Ruotsissa talouskasvu on voimakkaampaa ja hyvinvointi korkeammalla tasolla, ja tämä on osin maahanmuuton seurausta.
– Ehkä keskeinen kysymys on se, miten varmistamme, että suomalainen yhteiskunta on sellainen, että tänne on helppo asettua, että täällä on helppo löytää paikkansa ja päästä töihin.
– Toivon, että yhteiskuntamme pohtisi myös sitä, miten voimme olla vastaanottavaisempia ja omalta osaltamme helpottaa kotoutumista, kuitenkin muistaen, että tulijallakin on tässä oma velvollisuutensa.
Adlercreutz on myös puheenjohtaja Suomen ruotsalaisessa kansanpuolueessa. Se puolestaan on mukana hallituksessa, joka edistää maassaolon edellytysten kiristämistä. Niihin kuuluu joko suomen- tai ruotsinkielen hyväksytty koe kansalaisuuden saamiseksi.
Ministerin mielestä on tärkeää, ettei kielikokeesta tehdä liian vaikeaa. Yleisemmin hän toivoo armollisempaa asennetta kielen oppimiseen, jotta sitä uskallettaisiin käyttää arjessa.
– Olisi enemmän sitä, mitä ruotsinkielen osalta kutsutaan pokkaruotsiksi, eli rohkeata kokeilemista ja virheidenkin hyväksymistä. Silloin kieltä on helpompi oppia.
Teksti: Asta Kettunen
Kuvat: Jani Laukkanen
Anders Adlercreutz:
- Syntynyt Helsingissä 1970
- Perhe: puoliso ja viisi lasta
- Harrastaa liikuntaa, musiikkia, nikkarointia ja purjelautailua
- Ensimmäinen Adlercreutz oli vuonna 1700 aateloitu Tomas Teuterström.
Sillan juttu: Katsomukset ovat kouluissa läsnä monella tavalla
Sillan juttu: Miten uskonnoista pitäisi opettaa?
Suomen uskonnonopettajain liitto