Katsokaa taivaan lintuja

Katsokaa taivaan lintuja -blogissa tehdään löytöretkiä Raamatun lintuihin. Isossa kirjassa on satoja viitteitä lintuihin ja tunnistettavia lajeja kymmeniä. Ne liihottelevat sekä omina itsenään että vertauskuvallisessa merkityksessä. Vuorisaarnassa kehoitetaan: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!” (Matt. 6:26)
3.10.2018 10.45

Haikaran osaamisesta oppia?

Pirjo Silveri

Muuttolinnut tietävät tarkkaan, milloin lähteä etelään ja milloin palata takaisin. Ne tuntevat aikansa, reittinsä ja päämääränsä. Entä kuuleeko ja välittääkö ihminen, mitä Jumala on puhunut? Osaako ja haluaako hän haikaran tavoin suunnistaa kotiin?

Harmaahaikara Kuva Meri Öhman.jpg 800x533
Harmaahaikara on Suomen linnuston uudistulokkaita. Ensimmäiset pesinnät täällä varmistettiin vasta 1900-luvun alkupuolella. Kuva: Meri Öhman.

Isossa kirjassa muuttolinnuilla on tärkeä sanoma. Ajattelemisen aihetta antaa esimerkiksi Jeremian kirja:

”Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt.” (Jer.8:7)

Profeetta Jeremia puhuu luultavasti kattohaikaroista, joiden muutto on nykypäivänäkin huomiota herättävä tapahtuma Israelissa.

Etenkin Vanhassa testamentissa näkyy, että Raamatun syntyaikaan Palestiinan linnusto oli erittäin rikas. Lajilista on pitkä. Eri lintujen avulla teksteissä joko kuvaillaan asioita ja ympäristöä tai sitten niihin kätkeytyy syvempi merkitys.

 ”Rajusti lyö strutsi siivillään, mutta eivät ne ole niin kuin haukan tai haikaran siivet: maahan se laskee munansa ja antaa niiden hautua hiekan lämmössä.” (Job. 39:13–14, 1992)

Maailmalla laajalle levinneen uskomuksen mukaan haikara tuo vauvat, Suomessakin ajatuksella on leikitelty. Yksinkertainen selitys lajivalinnalle voi olla se, että iso muuttolintu palaa keväällä pesimäsijoilleen samaan aikaan kuin luonto herää eloon eli tavallaan syntyy uudestaan. Pikkulintu tuskin pystyisi kuljettamaan kääröä nokassaan, mutta kookkaan haikaran pystyy mielessään kuvittelemaan pienokaisen kantajaksi.

Saksassa ja Tanskassa katonharjalle saatetaan kiinnittää kärrynpyörä, jonka päälle haikarat voivat rakentaa pesänsä. Samalla esineen toivotaan takaavan taloon lapsionnen ja tuovan muutakin onnea.

Muinaisilla kreikkalaisilla haikara symboloi aviouskollisuutta, ja sama näkemys tunnetaan monien muidenkin kansojen keskuudessa.

Eteläruotsalaisen kansanperinteen mukaan haikara on alun perin ollut virkaansa kelvottomasti hoitanut pappi. Rangaistukseksi hänet muutettiin linnuksi, jolla ei ole kieltä. Entisajan ihmiset länsinaapurissa uskoivat, että haikaran juhlallinen ja arvokas kävelytyyli juontaa papillisesta alkuperästä.

Haikaran tapa seistä yhdellä jalalla kaikessa rauhassa on tehnyt siitä myös mietiskelyn symbolin. Lintu ei hairahdu turhanpäiväiseen menoon ja siitä ihmisenkin sopii ottaa opiksi: ”Kaikki sinun tiesi olkoot vakaat. Älä poikkea oikeaan, älä vasempaan, väistä jalkasi pahasta.” (Sananl. 4:26–27) (1933)

 ”Kamelikurjen siipi lepattaa iloisesti, mutta asuuko sen sulissa ja höyhenissä haikaran hellyys?” (Job. 39:16, suomennos 1933/1938).

Raamatun Jobin ajoilta asti haikaraan on liitetty hellyys. Agricola kirjoitti 1500-luvun raamatunkäännöksessään kamelikurjesta, joka tunnetaan nykyisin strutsina. Haikaran hepreankielinen nimi merkitsee hurskasta ja helläsydämistä.

Toisaalta haikara kuitenkin oli juutalaisille saastainen eli ihmisravinnoksi sopimaton lintu. Mooseksen kirjoissa on tarkkaan luetteloitu epäpuhtaat lajit:

Inhotkaa ja karttakaa seuraavia siivekkäitä älkääkä syökö niiden lihaa, sillä ne ovat teille iljetys: kotka, hanhikorppikotka ja partakorppikotka, isohaarahaukka ja muut haarahaukat, kaikki korpit, strutsi, kehrääjä, lokki ja kaikki jalohaukat, varpuspöllö, merimetso ja huuhkaja, tornipöllö, pelikaani ja kalasääski, kattohaikara ja muut haikarat sekä harjalintu ja lepakko.” (3. Moos. 11:13–19, 5. Moos. 14:11–19).

 

Agricoluksen tunnus

Harmaahaikara2 Kuva Meri Öhman.jpg 800x533
Harmaahaikara. Kuva: Meri Öhman


Haikarat viihtyvät kosteilla mailla. Siellä ne pyydystävät sammakoita, kaloja, pikkujyrsijöitä, rapuja, linnunpoikasia, matelijoita. Koska haikaralle kelpaavat myös käärmeet, kristillisessä symboliikassa lintu on saattanut viitata paholaisen vastavoimaan.

Katolisessa perinteessä erityisesti pyhimyksiä on pidetty pahan vastustajina. Avignonissa 600-luvulla eläneessä piispa Acricoluksessa pyhimys ja haikara yhdistyvät, sillä kirkkotaiteessa Agricoluksen tunnistaa tunnuksestaan. Se on käärmettä nokassaan roikottava haikarasta. Legendan mukaan käärmeet vaivasivat Agricolusta, ja hän pyysi pitkänokkaista siivekästä apuun. Linnut tulivat ja hävittivät kiusalliset matelijat.

Pentti Lempiäinen kertoo kirjassaan Katsokaa taivaan lintuja (Kirjapaja, 1982), kuinka haikaralla on ollut kunnia kuvata myös kaikkein merkittävimpiä pahan tuhoajia, Neitsyt Mariaa joka synnytti maailmalle Vapahtajan sekä Kristusta, ”käärmeen pään rikki polkijaa”. Keväällä saapuvana muuttolintuna haikara muistuttaa Jeesuksesta maan päällä, hänen ylösnousemuksestaan ja toisesta tulemisestaan.

Varhaiskristillinen, tuntemattoman kreikkalaisen kirjailijan todennäköisesti 300-luvulla kirjoittama luonnontieteen ”oppikirja” Physiologus sisältää kuvauksia myös linnuista, ja jokaiseen tarinaan liittyy kohteen symbolinen ja moraalinen merkitys. Haikaran mustaan ja valkoiseen kytkeytyi viittaus Jeesuksen maalliseen ja taivaalliseen olemukseen.

Muinaisessa Egyptissä iibis oli pyhä lintu. Physiologus teki myöhemmin oman kristillisen tulkinnan kertomalla, kuinka iibis käyttää ravinnokseen epäpuhtaita kaloja, minkä vuoksi lintu kuvaa Kristuksen opin halveksimista. Ihminen ei saa hairahtua tällaiseen syntiin, vaan hänen tulee sukeltaa meren syvyyteen eli Jumalan puhtaaseen totuuteen.


Iibislinnut ovat yksi haikaralintuheimo

Jalohaikara Kuva Kim Kuntze.jpg 800x533
Jalohaikaran höyhenpuku on kauttaaltaan puhtaan valkoinen. Lintu havaittiin ensi kerran Suomessa vappuna 1966. Ensimmäinen pesintä onnistui tänä vuonna Porvoossa, ja heinä-elokuun taitteessa pesästä lähti neljä poikasta. Kuva: Kim Kuntze.


”Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaunistamaan ja leivän hänen ruumiinsa voimaksi. Ravituiksi tulevat myös Herran puut, Libanonin setrit, jotka hän istutti, joiden oksille linnut tekevät pesänsä, joiden latvoissa haikaroilla on kotinsa.” Ps. 104:15–17

Suomessa pesii harmaa- ja kaulushaikaroita, jalohaikara on niin ikään levittäytynyt kohti pohjoista. Harvinaisuuksia maisemissamme ovat katto-, musta-, yö-, rusko-, rääkkä-, lehmä- ja pikkuhaikarat, ja samaan joukkoon voi laskea kapustahaikaran, joka tosin kuuluu iibiksiin. Lisäksi meillä on tavattu muutama tarhakarkulainen.

Harmaahaikara (Ardea cinerea) on 1900-luvun alkupuolen uudistulokas Suomessa, tuhatkunta paria pesii maan eteläisimmissä osissa, lähinnä rannikkoseuduilla. Loppukesän kymmenistä tuhansista yksilöistä ylivoimaisesti suurin osa on siirtynyt tänne Suomenlahden eteläpuolelta, eli niillä on menossa ns. välimuutto ennen lopullisen suunnan ottamista muuttomatkaa varten kohti Länsi- ja Etelä-Eurooppaa.

Yleisväriltään harmaa, voimakasrakenteinen haikara muistuttaa etäisesti kurkea. Lajit on helppo erottaa, sillä haikara vetää kaulansa sisään lennossa, usein seistessäänkin.

Kaulushaikaraa (Botaurus stellaris) on vaikeampi nähdä, mutta sen äänen kyllä tunnistaa. Kumealla puhalluksellaan koiras yrittää koota itselleen useiden naaraiden haaremia. Sumusireenimäinen reviirihuuto kantaa tietoa kauas, monen kilometrin päähän.

Piilotteleva, kellanruskea kaulushaikara on ruskosuohaukan tavoin vaatelias elinpaikkansa valinnassa. Molemmille kelpaavat vain vankat, korkeat ja laajat ruokokasvustot järvien rannoilla ja merenlahdilla. Vanhat kansanomaiset nimet ovat varsin kuvaavia. Linnusta on käytetty muun muassa nimityksiä merihärkä, päristäjä ja ruokotöyväri.

Ensimmäiset kaulushaikaran pesinnät Suomessa todettiin 1800-luvun lopulla. Nykyisin kanta arvioidaan 1 000–1 500 pariksi, ja uhanalaisuusluokittelussa lintu on määritelty elinvoimaiseksi.

Puhtaan valkoinen jalohaikara (Egretta alba) läpäisi tänä vuonna median uutiskynnyksen, sillä isokokoisen siron linnun pesintä onnistui Suomessa nyt ensi kerran. Heinä-elokuun taitteessa neljä valkeaa poikasta lähti Porvoosta maailmalle.

Vesiympäristössä jalohaikaran ravintoa ovat kalat, sammakot, käärmeet, hyönteiset ja äyriäiset. Se etsii syötävää myös kuivalta maalta, liskoja, hyönteisiä, pieniä lintuja, myyriä ja hiiriä.

Vappuna 1966 jalohaikara havaittiin ensi kerran Suomessa. Koska 1990-luvun alkupuolelta lähtien lajia on havaittu vuosittain, ja viime aikoina joka vuosi on kirjattu satoja havaintoja, pesintää osattiin jo odottaa.

 

Pirjo Silveri



Kirjallisuutta: 



  • Häkkinen: Linnun nimi, Teos 2011
  • Järvinen: Linnut liitävi sanoja, Otava 1991
  • Järvinen (toim.): Pieni lintukirja. Suomalaista kansanperinnettä. SKS 2005
  • Koskimies-Varesvuo: Tiesitkö tämän linnuista? Tammi 2012
  • Kosonen, Rintamäki, Seppälä, Geiger: Pirkanmaan linnusto, Pirkanmaan lintutieteellinen yhdistys 2016
  • Laine: Suomalainen lintuopas, WSOY 1991
  • Lempiäinen: Katsokaa taivaan lintuja, Kirjapaja 1982
  • Rautiainen: Sääksi Suomessa 100 vuotta (1890–1990) – historiallinen katsaus ja tutkimuksen aukkoja, Sääksisäätiö 2017
  • Stott: Linnut opettajamme, Uusi tie 2007
  • Väisänen: Mitä symbolit kertovat, Kirjapaja 2015
  • Väisänen: Kristilliset symbolit, Kirjapaja 2011

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja