Kolumnit 2017

4.10.2017 11.44

Ennakkoluulottomasti ennakkoluuloista

Laura Karhola

Ministeri Paula Risikon sanat särähtivät korvaani, kun hän taannoin kommentoi Turussa tapahtunutta puukotusta. Tekijä kun oli ministerin mukaan ulkomaalaisen näköinen henkilö.

Tuohtuneena ihmettelin, miten ministeri päästää niin vakavalla hetkellä suustaan tuollaisen sammakon. Yrittikö hän kenties sanoa korrektisti, ettei kyseessä ole valkoihoinen henkilö?

Tapahtumien aiheuttamassa tunnemyrskyssä tuomitsin täysin ministerin ja hänen käyttämänsä määri-telmän. Pyörittelin silmiäni ja päivittelin asiaa.

Esitin kovaan ääneen kysymyksen siitä, miltä sitten tänä päivänä näyttää suomalaisen näköinen henkilö. Itse kun olen todella suvaitsevainen ja ennakkoluuloton ihminen. Pidän syrjittyjen puolta ja suvaitsemat-tomuutta kohdatessani näen punaista. Suoraan sanottuna nostin itseni korkeaakin korkeammalle jalus-talle.

Viikkoa myöhemmin keskustelin työasioissa erään ihmisen kanssa puhelimessa. Hänen nimensä ei ollut Virtanen tai Mäkinen, ja sen oikeinkirjoitus tuotti minulle ongelmia. Puheessa oli hieman outo nuotti, vaikka keskustelu käytiinkin sujuvasti suomeksi.

Jossain vaiheessa kysyin tältä henkilöltä, onko hänellä pysyvä oleskelulupa – mikä puolustuksekseni kyllä sinänsä liittyi asiaan. Vastaus pani miettimään. Ei, oleskelulupaa ei ole. Sellaiselle kun ei ole tarvetta, jos on Suomen kansalainen.

Hävetti. Siinä minä ministeriä suureen ääneen kritisoinut suvaitsevaisuuden perikuva nyt sitten olin. Mi-nä, joka olin vain viikko sitten ivallisesti kysynyt, että miltä näyttää tänä päivänä suomalaisen näköinen henkilö tai miten hän eroaa ulkomaalaisen näköisestä henkilöstä.

Tapahtumat saivat miettimään ja katsomaan peiliin. Mitkä ovat minun ennakkoluuloni? Olenko minä itse sellainen, joka uskottelen itselleni ja muille olevani? Olenko minä suvaitsevainen? Mitä ylipäänsä on suvaitsevaisuus?

Itsetutkiskelu tuli tarpeeseen. Löysin jos jonkinlaisia ennakkokäsityksiä, jopa ennakkoluuloja. Asian tilan tunnustaminen ei ollut helppoa, eikä ole sitä edelleenkään. Niin kovasti kun haluaisinkin, nuo käsitykset eivät pelkällä löytämisellä mihinkään hävinneet, eivätkä ehkä koskaan kokonaan häviäkään.

Uskon kuitenkin, että tilanteen rehellinen myöntäminen on jo askel oikeaan suuntaan. Kun tiedostan omat ennakkokäsitykseni, pystyn paremmin välttämään niiden aiheuttamat väärät tulkinnat ja vähin-täänkin ymmärrän kömmähdyksen tapahduttua välittömästi pahoitella asiaa. Sen sentään tajusin tehdä tuon puhelinkeskustelunkin aikana.

Kirjoittaja on juristi ja Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen.







Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja