Kolumnit 2016

2.2.2016 12.28

Pommeista pahin - näkymättömyys

Anu-Rohima Mylläri

Muutama vuosi sitten matkustin Bangladeshiin veljeni häihin. Häät olivat kolmipäiväiset paikallisen tavan mukaan, ja vastaani tuli paljon asioita, jotka olivat itsellenikin uusia ja jännittäviä. Sairastuin kuitenkin menomatkalla korkeaan kuumeeseen ja mietin, miten ihmeessä ehtisin parantua juhliin mennessä. Perille päästyäni kirjauduin hotelliin ja kaaduin sängyn pohjalle. Olo oli hirveä.

Siskoni ja äitini soittivat minulle ja pyysivät tulemaan kotiin. Kieltäydyn, koska pelkästään itseni saaminen toiseen paikkaan siinä tilassa tuntui ylitsepääsemättömältä, ja kun yksin sairastaa, niin tuntee vain kivun, heikkouden ja järjettömän väsyn.


Ei aikaakaan, kun bangladeshilaiset ystäväni porhalsivat hotellihuoneeseen tuoden hedelmiä, juotavaa ja oman seuransa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että voi ei – nyt en jaksa yhtään pitää seuraa kenellekään.

 

Tästä muutaman tunnin päästä makasin perheeni luona peiteltynä, lämmin keittolautanen vieressäni, itku kurkussa. Äitini kysyi: miksi? Sanoin, että Suomessa on tapana, että jos on kipeä, emme ota ketään vastaan tai ainakin varoitamme, että nyt on tartuntavaara. Silloin ei kyläillä, vaan annetaan potilaan sairastaa rauhassa. Varsinkin ihmiset, joilla ei ole sukulaisia tai muita läheisiä lähiseudullaan, jäävät kyllä hyvin yksin.


Äiti katsoi kauhuissaan minua. Miten on mahdollista, että kun ihminen on heikoimmillaan, silloin jätetään yksin? Silloin, kun ihminen eniten tarvitsisi nähdyksi ja kuulluksi tulemista, hänet jätetään vain sillä verukkeella, että itse ei sairastuisi. Juuri silloinhan me toisiamme tarvitsisimme.

 

En ollut koskaan aikaisemmin kokenut niin nopeaa parantumista lähes 39 asteen kuumeesta kuin tuolloin, kun minua hoidettiin läsnäololla, lääkkeillä ja säännöllisellä ruualla. Ja kun tarkemmin ajattelen, parhaiten minua auttoi se, että kanssani oltiin, vaikka en jaksanut mihinkään osallistua.


Pääasiassa nukuin. Herättyäni en aloittanut heti itsetutkiskelua, mihin kolottaa tai missä tuntuu pahin kipu, vaan sain levätä luvan kanssa muiden käsivarsilla, kunnes omat voimani palautuivat ja jaksoin itse. Yksin sairastaessa kaikki asiat tuntuvat isommalta, kivuliaammalta ja surullisemmalta.

 

Suomessa vallitsee pärjäämisen, täydellisyyden ja tuottavuuden kulttuuri. Yksilön tulee olla näitä kaikkia silloinkin, kun voimavarat eivät välttämättä riittäisi. Töistä poisjääminen sairauden takia aiheuttaa sekin huonoa omaatuntoa.


Ei tarvitse olla pelkästään sairas, vaan elämässä voi tapahtua erilaisia isompia tai pienempiä kriisejä, mutta usein jäämme niiden kanssa yksin. Tarvitsemaamme turvaverkkoa selviytyäksemme eteenpäin ei välttämättä ole. Emme osaa edes ottaa vastaan apua, vaikka sitä meille tarjottaisiinkin, koska silloinhan meidät arvioitaisiin heikoiksi, pärjäämättömiksi, jopa yhteyskuntakelvottomiksi.

 

Maahamme saapui viime vuonna ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. He tulevat maista, joissa yhteisöllisyydessä on voimaa ja joka kantaa.  On pakko olla yhteisöllinen, koska yhteiskunnissa, joista he tulevat, ei ole samanlaista rakennetta kuin meillä.


Niin se oli Suomessakin vielä 60-luvulla. Yhdessä tehtiin ja asioita jaettiin. Pidettiin huolta toisistamme ja jos joku vahingossakin ajatteli laittavansa vanhukset laitoksiin, oli se pöyristyttävää.


Tätä ja monta muuta asiaa uudet tulokkaamme ihmettelevät suuresti. Me puhumme täällä hyvinvointiyhteiskunnasta, mutta useimmille tämä näyttäytyy turvattomana maana monesta syystä.


Turvaton olo kun voi olla niin monella tapaa. Uhka voi olla ilmasta putoilevat pommit, jotka räjäyttävät sattumanvaraisesti ihmisiä kaduilla, tai samankaltainen turvattomuus voi syntyä jatkuvasta yksinäisyydestä ja osattomuudesta. Sekin on pitkällä tähtäimellä kuin aikapommi. Siinäkin räjähtää. Yhdelle ihmiselle näkymättömyys on pommeista pahin.

 

Mitä on hyvinvointi? Mitä on hyvä elämä? Mitä me eniten kaipaamme? Toisiamme, tasavertaisia kohtaamisia ja nähdyksi tulemista ja sitä, että joku kuuntelee silloinkin, kun mieli on maassa, elämässä on tullut kolhuja tai sängystä ei meinaa päästä ylös syystä tai toisesta, eikä kotiovelta meinaa jaksaa lähteä ulos.

 

Aikaa, aikaa, aikaa. Kuulevia korvia, jalkoja ja käsiä. Niin moni toivoo muutosta, vaikka harva meistä haluaa muuttua itse. Silti: kun minä muutun – kaikki muuttuu. Tänään suuntaan tervehtimään läheisiäni. Pitäisikö rohjeta sanoa jopa naapurille hei?

 


Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi

3.2.2016 13.02
Tarja
yksin?
Hei,
en oikein tunnista tuota, että sairastava ihminen jätetään yksin. Ei kuulu ainakaan minun perheeni ja lähipiirini kulttuuriin
3.3.2016 21.43
Malaika
Tosi hyvä teksti.