Kolumnit 2015

7.10.2015 9.15

Vihaisen puuttumisen malli

Heikki Syrjämäki

”Vastakkainasettelun aika on ohi”, sanottiin joitakin vuosia sitten vaalimainoksessa. Vaikea arvioida näin jälkikäteen, missä määrin se oli silloin totta.

Nyt ei kuitenkaan siltä vaikuta, vastakkainasettelu näyttää olevan täällä ja voivan oikein hyvin. Käydään mielipiteenvaihtoa sitten kodeissa, työpaikoilla, sosiaalisessa mediassa tai julkisuudessa, vastakkainasetteluja korostetaan. Suurissa piireissä keskustellaan pakolaistilanteesta ja maan taloudesta, pienemmissä piireissä puhutaan tiskivuoroista ja omien tavaroiden paikoilleen laittamisesta. Asioiden kokoluokka vaihtelee, samat keskustelutavat tuntuvat jylläävän.


Keskustelu samanmielisten kanssa on helppoa. Paatosta lisäämällä vahvistetaan omaa oikeassa olemista. Vähän vaikeampaa on sitten käydä mielipiteiden vaihtoon toisin ajattelevan kanssa. Kaikkein vaikein haaste on kyetä kuuntelemaan toisin ajattelevaa ja osoittaa hänelle arvostusta ilman, että luopuu omista kannoistaan. Siihen päästäkseen useimmat tarvitsevat tietoisia päätöksiä ja harjoittelua.


Helposti aliarvioimme puhumisen tavan merkitystä. Moni hämmästyy, kun toinen loukkaantuu, vaikka ”sanoin ihan oikeasta asiasta” ja ihmettelee kun ”mistään ei saisi sanoa”. Asetelma kääntyy sellaiseksi, että loukkaantuneen olisi kyettävä säätelemään omaa loukkaantumistaan, mutta sanojan ei tarvitse välittää tavasta, jolla puhuu.


En tiedä, mistä meille on syntynyt harha, että esimerkiksi toisille huutaminen olisi sallittua. Onko tällainen vihaisen puuttumisen malli meille sisäsyntyinen vai opittu tapa? Veikkaisin monen kohdalla jälkimmäistä.


Luulen, että keksimme hyviä selityksiä sille yksinkertaiselle tosiasialle, että usein olemme ihan vaan liian laiskoja pitääksemme itsemme aikuisina ja aikuisen tavalla käyttäytyvinä. Monella menee tunteiden näyttäminen ja huono käytös sekaisin.


Tee koe. Kun sinulla on mielessäsi kritiikkiä lapselle, puolisolle tai työtoverille, mieti hetki ennen kuin sanot mitään. Esitä mielessäsi itsellesi muutama kysymys. Onko tästä sanominen todella tarpeellista? Olenko varma, että en sano helpottaakseni omaa ärtymystäni? Miten tämän voisi sanoa ilman vihaisuutta ja loukkaamatta? Näihin kysymyksiin vastaamisen jälkeen – jos on tarpeen – kerro asiasi. Kerro se vain yhden kerran.


On perheitä, joissa puhutaan toisia loukkaamatta ja omaa suuttumusta kurissa pitäen. On työpaikkoja, joissa osoitetaan työkavereille ystävällisyyttä eikä sallita itseltä vihaista ja loukkaavaa puhetta. Mutta sitten on toisenlaisiakin; huutoa ja kiukkua, ärtyisyyttä ja kiukuttelua riittää. Kummassa perheessä tai työpaikassa arvelet ihmisten voivan paremmin ja olevan tehokkaampia? Aivan.


Kirjoittaja on Tampereen seurakuntien perheneuvonnan johtaja.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja