Pääkirjoitus

7.3.2018 11.00

Anteeksiannon kevät

Kirsi Airikka

Suomen historian suurimmasta murhenäytelmästä, sisällissodastamme, tulee kuluneeksi sata vuotta tänä keväänä. Pirkanmaa ja etenkin Tampere olivat sodan keskeisimpiä tapahtumapaikkoja, ja siksi historian tapahtumat ovat olleet näkyvästi esillä niin paikallisessa mediassa kuin kulttuuritaloissakin.

Kevättalven ja kevään aikana myös maamme seurakunnissa järjestetään lukuisia jumalanpalveluksia ja sovinnon tapahtumia, joissa muistellaan sisällissodan uhreja.
 
Suuri osa suomalaisista kantaa vieläkin mielessään sisällissodan traumoja. Sukutarinoissa muistellaan veljessodassa tapettuja menneitä polvia. Kotikaupunkimme katukuvassa on yhä nähtävissä sodan jälkiä, joiden näkeminen pitää monien tamperelaisten arpia edelleen verestävinä. Tässä kaupungissa sodan jäljet ovat tulleet tutuiksi myös meille, jotka olemme muuttaneet tänne muualta ja olemme kotoisin paikkakunnilta, joilla ei sodittu.

Surua ja syvää vihaa on aiheuttanut monien ajatuksissa myös se, että ”kirkko instituutiona asettui sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä valkoisten puolelle – näin historiantutkimus on osoittanut.” Näin kirjoittaa Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti Ville Jalovaara artikkelissaan. (Kotimaa 1.2.2018)

Jalovaaran mukaan juopaa on pahentanut se, että kirkon roolia sodassa on päästy tutkimaan kunnolla vasta vuosituhannen vaihteessa. ”Avoimen sovinnon teon ja menneisyyden käsittelyn tielle päästiin 2000-luvun alkupuolella, kun piispat kävivät siunaamassa aikanaan ilman siunausta jääneitä punaisten joukkohautoja.”

Myös emerituspiispa Juha Pihkalan mukaan kirkkomme käänsi tragediassa selkänsä satojen tuhansien suomalaisten, omien jäsentensä kertomuksille. Hän puhui aiheesta saarnassaan tammisunnuntaina 28.1.2018 Tuomiokirkossa.
 
Pihkalan mukaan totuus vapauttaa, kun kertomus vastaa sitä, mikä on tapahtunut. ”Myös kipeä totuus vapauttaa, puhdistaa, jos sen jakaman tuomion hyväksyy. Armo on aina totuuden kumppani. Armo tulee todelliseksi vain sille, jonka totuus on paljastanut. Ilman sitä eivät haavat pääse paranemaan. Mutta ilman armoa totuus on armoton.”

Kirjailija Väinö Linna kirjoitti, että totuus ei ole punainen eikä valkoinen, vaan inhimillinen, ja siitä syystä enimmäkseen kipeä.
 
Armo ja anteeksianto voivat toteutua, kun muistamme sodassa tapahtuneet historialliset tosiasiat, ja vaikkapa taiteen keinoin samaistumme sen murhenäytelmään. Esimerkiksi Tampereen Oopperan, Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin esitysten avulla ja lukemalla voimme päästää ihmisten tarinat ihomme alle – antaa niiden koskettaa mieltämme ja sydäntämme. Ja lopulta ymmärtää.

Työväen Teatterin Tytöt 1918 -näytelmän koskettavimmassa laulussa sanotaan: ”Viha loppuu sydän kerrallaan.” (sanoitus Heikki Salo, sävellys Eeva Kontu)



Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi