Hengen leipää

7.3.2018 11.00

Ilman armoa totuus on armoton

Juha Pihkala

Kun ajattelen sitä, millaisissa merkeissä Suomen itsenäisyyden ensimmäinen vuosi alkoi ja myös jatkui, olen syvästi kiitollinen. Huolimatta siitä, mitä silloin tapahtui, olemme selviytyneet hyvin. Rakennamme tätä maata yhdessä, emme aina yksimielisinä, mutta etsien ja löytäen yhteisiä pelisääntöjä noudattaen ratkaisuja, joiden kanssa me kaikki voimme kohtuudella elää.

Keiden ansiota tämä tosiasia on, siitä ei ole yksimielisyyttä. Siitä on yhä erilaisia tulkintoja, erilaisia kertomuksia.

Ehdottomasti totta on historiassa aina vain se, mikä on tapahtunut, sen sijaan ei koskaan kaikki se, mitä noista tapahtumista kerrotaan. Kun jotain kerrotaan, aina voi jäädä jotain kertomatta, joko tietoisesti sen julki lausumista vältellen tai siksi, ettei ole nähty, kuultu eikä ymmärretty kaikkea. Siksi jokainen yksittäinen kertomus on tarkimmillaankin aina vajaa.

Myös vuoden 1918 tragediasta on vuosikymmenien mittaan esitetty paljon varmoja ja ehdottomia väitteitä, jotka myöhemmin ovat osoittautuneet puutteellisiksi. Jos nuo väitteet ovat juurtuneet osaksi meitä kannattelevaa oikean Suomen ja suomalaisuuden ideaa, niistä on vaikea luopua, vaikka varmaa uutta tietoa tulisikin. On vaikeaa omaksua uusia näköaloja. Kivutta se ei juuri koskaan käy.

Kaikkiin historian tapahtumiin on syynsä, mutta läheskään aina ne eivät ole niitä, mitä syiksi kulloinkin kerrotaan. Kertomuksemme eivät ole objektiivisia. Vaikka sellaiseen vilpittömästi pyrkisimme, niissä on silti aina subjektiivisen tulkinnan patinaa – joko omaamme tai sitten oman yhteisömme niihin kuorruttamaa. Se koskee myös satavuotismuistoa.

Kirkkomme käänsi tuossa sadan vuoden takaisessa tragediassa selkänsä satojen tuhansien omien jäsentensä kertomuksille. Se leimautui valkoiseen kertomukseen, horjui kansallisen ideologian ja universaalin olemuksensa välisessä jännitteessä.

Laajemmin vasta toisen maailmansodan jälkeen se on alkanut ymmärtää, mitä noiden ihmisten mielissä silloin liikkui, ja arvioida sitä omasta uskon perinnöstään käsin. Sehän ei ole musta eikä valkoinen, ei valkoinen eikä punainen, ei kanna mitään aatteellista väriä, vaan avautuu kaikkien ihmisten puolesta kärsineen, kuolleen ja ylösnousseen Kristuksen sanoista ja teoista – täällä ja kaikkialla maailmassa.

Pidämme objektiivista totuutta arvona, jolla on moraalinen velvoittavuus. Ainakin sellainen vaatimus sisältyy oman kristillisen uskomme ytimeen. Muistamme varmaankin Jeesuksen sanat, jotka hän lausuu Johanneksen evankeliumissa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (8: 31–32)

Totuus vapauttaa, kun kertomus vastaa sitä, mikä on tapahtunut. Myös kipeä totuus vapauttaa, puhdistaa, jos sen jakaman tuomion hyväksyy. Armo on aina totuuden kumppani. Armo tulee todelliseksi vain sille, jonka totuus on paljastanut. Ilman sitä eivät haavat pääse paranemaan.  Mutta ilman armoa totuus on armoton.

Vaikka emme pakenisi totuutta, vaikka olisimme valmiita tunnustamaan sen kaikessa laajuudessaan sellaisena kuin se on, olemme silti jatkuvasti vasta matkalla sitä kohti. Silloinkin, kun me pyrimme objektiivisuuteen, me taivumme helposti siihen suuntaan, mikä jollain tavoin vastaa omia toiveitamme ja uskomuksiamme. Siksi joudumme helposti osittaisten ja puolueellisten tulkintojen vangiksi, koskevat nämä tulkinnat sitten itse tapahtumia tai sitten niihin johtaneita syitä.

Siksi totuuden etsintä johtaa siihen, että historia joudutaan kirjoittamaan aina uudestaan, sillä aiempien totuudeksi uskottujen tapahtumien ja selitysten takaa löytyy uusia tapahtumia ja selityksiä. Mutta löytyy myös tosia tapahtumia, jotka ovat jääneet meiltä kokonaan kätköön, jotka eivät ole olleet osa omaa tai yhteisömme kertomusta. Myös ne on kohdattava, jotta totuus ja armo voisivat tehdä parantavan työnsä.

Professori Juha Siltala julkaisi yhdeksän vuotta sitten erittäin laajaan lähdeaineistoon nojaavan tutkimuksen Sisällissodan psykohistoria. Se on tuskallista luettavaa, lukee sitä sitten kumpaan tahansa itsenäisyytemme vuosisadan suureen kertomukseen samastuva nykysuomalainen. Siltala tiivistää työnsä tulokset toteamalla: Sodan kummankin osapuolen esittämien yhteiskunnallisten päämäärien kannustimena oli korkeita eettisiä ihanteita, mutta lopulta kumpikin osapuoli, punainen ja valkoinen, toteutti viimeistä piirtoa myöten sen irvikuvan, jonka vastapuoli oli siitä omassa propagandassaan piirtänyt.

Kumpikin osapuoli teki tekoja, joita nykyisin kutsuttaisiin rikoksiksi ihmisyyttä vastaan, ero niiden välillä ei ole laadullinen, vain määrällinen – ja tässä tapauksessa voittajan tappioksi.

Tuosta neljän kuukauden sodasta on vuosikymmenien mittaan käytetty useita tunteisiin vetoavia nimityksiä. Ne ovat olleet tärkeä osa sitä kertomusta, jota osapuolet ovat omassa yhteisössään toistaneet ja siirtäneet ensin isoisiltä ja isoäideiltä isille ja äideille, sitten heiltä kolmannen polven pojille ja tyttärille. Mikään niistä ei yksinään vastaa sitä tarkentuvaa kuvaa, jonka uusi tutkimus on tuosta tragediasta paljastanut. Nyt olisi aika kääntää viimeisetkin kivet.

Myös historiassa vain totuus tekee vapaaksi, antaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Eikä tämä koske pelkästään kansojen ja valtioiden historiaa, vaan myös niiden keskuudessa eläneiden ja elävien kirkkojen historiaa. Etelä-Afrikan apartheidin ajan haavoja on käyty kasvokkain läpi totuuskomissioissa, joissa myös paikalliset kirkot ovat olleet osallisia parannusta etsivissä ja edistävässä prosesseissa.

Nuo vuoden 1918 sodan nimitykset ja niihin liitetyt kertomukset ovat erottaneet meitä suomalaisia toisistamme, rakentaneet muureja ja kaivaneet vallihautoja välillemme, välillä korjailleet niitä, pitäneet niitä yllä. Vielä tänäänkään ne eivät ole historian eroosiossa niin mataliksi murenneet, ettemme niihin yhä kompastuisi ja jalkojamme loukkaisi.

Itse olen kasvanut kodissa, jossa Vapaussota oli tuon tragedian nimityksenä itsestään selvä, ja ajatus siitä, että voisin, että minulla olisi lupa etsiä ystävyyttä toisen osapuolen lastenlasten kanssa, oli minulta, 50-luvun alun poikaikäiseltä, ankarasti kielletty. Kun suuressa ymmärtämättömyydessäni sellaisia askeleita otin, jouduin äkäisin komennoin takaisin ruotuun. Se tuli jostain isän ja äidin ajasta ja maailmasta, joka ei ollut minun aikaani eikä minun maailmaani. En ymmärtänyt, miksi niin piti olla, mutta olin silloin tietysti kuuliainen niin kuin lapsen kuuluu olla.

Olen sen jälkeen kulkenut pitkän tien, ymmärtänyt vähitellen, että valkoinen Suomi ei ole ollut ainoa oikea Suomi, että on myös muun värisiä kertomuksia, joita minun on kuunneltava. Niin on tehtävä, jotta olisin rehellisesti etsimässä vapauttavaa totuutta, siis myös sitä totuutta, joka Kristus itse on. Niin on tehtävä, jotta olisin kulkemassa sitä tietä, joka hän on, ja elämässä sitä elämää, joka hän on. Tässä on tehtävää myös tälle vuodelle.

Juha Pihkala puhui Tammisunnuntain kirkkoillassa 28.1.2018


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja